Viena 1918: Tovereita ja heimoveljiä

Etusivu - Käytäntö - Taustamateriaali - Ilmoittautuminen - Järjestäjät

Kaikille Suomen ja Vienan karjalaisille.

Saapuessani Karjalan rintamalle tervehdin urhoollisia karjalaisia, jotka niin miehuullisesti ovat taistelleet Leninin roistoja ja heidän kurjia kätyreitään vastaan, miehiä vastaan, jotka Kainin merkki otsalla hyökkäävät omien veljiensä kimppuun. Leninin hallitus, joka toisella kädellä lupasi Suomelle itsenäisyyden, on toisella lähettänyt sotaväkensä ja huligaaninsa valloittamaan, niinkuin hän itse on ilmoittanut, Suomen takaisin ja kukistamaan meikäläisen punakaartin avulla Suomen nuoren vapauden vereen. Yhtä petollisesti ja katalasti hän koettaa nyt, kun tuntee voimamme kasvavan, ostaa kansaamme ja hieroo sen takia kauppaa Suomen kapinoitsijain kanssa, luvaten heille Vienan Karjalan, jota hänen punainen armeijansa hävittää ja ryöstää. Me tunnemme hänen lupauksiensa arvon ja olemme kyllin vahvat vapauttamme ylläpitämään ja puolustamaan veljiämme Vienan Karjalassa. Meidän ei tarvitse ottaa armonlahjana sitä maata, joka jo veren siteillä kuuluu meille, ja minä vannon sen suomalaisen talonpoikaisarmeijan nimessä, jonka ylipäällikkönä minulla on kunnia olla, etten pane miekkaani tuppeen, ennenkuin laillinen järjestys vallitsee maassa, ennenkuin kaikki linnoitukset ovat meidän käsissämme, ennenkuin viimeinen Leninin soturi ja huligaani on karkotettu niin hyvin Suomesta kuin Vienan Karjalastakin. Luottaen oikeaan jaloon asiaamme, luottaen urhoollisiin miehiimme ja uhrautuviin naisiimme luomme me nyt mahtavan, suuren Suomen.

Mannerheim. Antreassa 23. helmikuuta 1918

18.5. Tulo Paanajärvelle.
15.6. Nälkä, ei saatu leipää.
16.6. Kova nälkä, 100 gr leipää.
17.6. 50 gr leipää saatiin, kova nälkä.
21.6. Nälkä.
23.6. Juhannus. Nälkä.
(Jatkuvasti nälkä) 30.6. Nälkä kova.
3.7. Olin 3 tuntia peropaalussa. Polttavan kuumat ilmat.
4.7. Ei leipää ollenkaan.
5.7. Petäjän kiskomisessa oltiin.
6.7. Saatiin ryynipuuro.

Ranualaisen heimosoturin Evert Lohen päiväkirja 1918

Jos olet tosi suomalainen etkä mikään kuningasmielinen lurjus, niin hankin tilaisuuten että saamme keskustella näistä asijoista suullisesti josta varmaan tulee olemaan hyötyä meille jokaiselle tasavallan kannattajalle. Ja toivon että ei olis mitään erityistä vihaa välilämme vaikka olemme erimielisiä ja ehkä vielä täytyy tapella ja tappaa toisijamme mutta tehtään sekin naurusuulla. Tervehdys täältä muurmannista minä voin hyvin ja ruoka on niin hyvää että en ole parempaa syöny koskaan eli toisin sanoven meidän olomme täällä on Porvarillista.

Punapakolainen, suutari H. A. Pekkalan kirje

Kertoopa silloin eukko-vanha: — Suuri oli tässä kylä muinoin ja varakas ja äijän oli väkeä, nelisenkymmentä oli taloa. A tulipa ruotsi, kansan tappoi, karjan ryösti, tavarat ryösti ja talot tuhaksi poltti. Kirosipa, häijy, vielä koko paikankin niin, ettei ihminen täällä menestyä tahdo. Eipä lisäy väkeä, ja jos lisäyy, surman suuhun joutuvat. Surma on monta miestä ottanut. Ja järvenkin ruotsi kirosi. Ei anna enää kaloja, vaikka ennen antoi.

Samuli Paulaharju, Matkakertomuksia Karjalan kankahilta

Protokollasihteeri Ohvo oli jo mennä loukkuun, mutta ensimmäisen puhujan valtasi herranhenki, samanlainen kuin muinoin sokean Simsonin. Tarttui kokouksen kansallisiin pilareihin, pullisti silmiään ja ponnisti . . . Jymähdys: siinä makasivat viholliset maassa. Koko temppeli oli hajonnut. Mutta agitaattori itsekkin oli pahoin haavoittunut — ja hänen mielessään vilahti punakaartilaisen kurkunkuristus viime yönä. Halloo, veljet, koettakaa nousta ylös, jos kykenette? Silloin räjähti se anglo-muurmannilainen helvetin kone, joka oli kätketty pravljenian tshupukkaan.

Ilmari Kianto, Suomi suureksi, Viena vapaaksi

Niinpä puske siis sinä Kuittijärven kolea kuohukenttä, sylje silmille sinä uratniekkain ja stanavoitten ynnä blahotshennoiden äskeinen ärhämä, mutta suomalainen saapuu kuitenkin ja ottaa omansa — heimonsa heleän hän täältä löytää ja ryssän löyhkä iäksi haihtukoon tämän järven liepeiltä! Missä olet nyt piispa Kyprianus, sinä Vienan kavala jesuiitta, mitä auttavat nyt sinun ristisi, rastisi ja raaputuksesi — missä olette te pitkätukkaiset slavofiilit ja Kemin juopot tshinovnikat? Hospodi pomilui!

Ilmari Kianto, Suomi suureksi, Viena vapaaksi

Rajantakaiset vainolaiset olivat täällä käyneet monta kertaa kyliä polttamassa ja naisia ryöstämässä. Erään kerran he olivat ryöstäneet kauniin Tatjana-nimisen karjalaisneidon ja vieneet hänet kauas vieraaseen maahan. Seitsemän vuotta oli Tatjana ollut Ruotsin kuninkaan hovissa. Kuningas oli pitänyt häntä hyvänä. Mutta kylmä on ryöstäjän hyväily! Mieli teki synnyinsijoille, Karjalan väljille vesille, vapahille marjamaille. Mutta miten sinne pääsisi? Kerran yöllä, kun kuningas oli tullut taas Tatjanan luokse, tämä oli laskenut kuninkaan vierelleen ja hyväillyt häntä kauan, niin kauan, että kuningas oli nukahtanut. Silloin Tatjana oli ottanut veitsen poveltaan, pistänyt sillä ryöstäjänsä kuoliaaksi ja paennut hovista. Kauan oli hän kolmen poikansa kanssa harhaillut mestässä, kunnes vihdoin oli tullut tämän järven rannalle ja asettunut tänne asumaan.

Nikolai Jaakkola, Pirttijärven rantamilla

Vähän oli sumtsankannosta kotiin tuomista. Ne harvat, joita onnisti ja sumtsa jonkun verran hyödytti, toivat tullessaan — ketkä naiset itselleen Suomesta, ketkä kahvipannun, ketkä jonkin oudon sukupuolitaudin, eräät kansallismielisen Suomi-ihailun. Mutta heitä ei ollut paljoa. Valtavaa enemmistä sumtsankanto köyhdytti, ja he, kuten Pulikka-Poavilakin, kulkivat nyt selkä kumarassa ja kantoivat mielessään Suomessa kärsimänsä halveksumisen ja pilkan karvasta muistoa.

Nikolai Jaakkola, Pirttijärven rantamilla

Entinen Arkangelin läänin Kemin kihlakunta oli pinta-alaltaan suuri, suurempi kuin Belgia, mutta harvaan asuttu. Paitsi venäläisiä rannikkokyliä ja työläisasutuksia, kuului siihen tavattoman laaja saloseutu, jonka lukemattomien järvien niemillä ja lahdelmissa pienten kylien suurissa sukupirteissä ja niistä lohjenneissä pöksissä asui karjalaisia aina Suomen rajalle asti. Neuvostovalta oli toistaiseksi pystytetty vasta rannikkoseudulle eikä kaikissa kalastajakylissä sielläkään. Kihlakuntaneuvostoa ei vielä ollut olemassa. Kemissä toimi vallankumouskomitea, mutta se oli vielä entisten eserräläisten zemstvovirkailijain käsissä. Kemi vanhanan kihlakunnan keskuksena (sille oli annettu kaupungin oikeudet jo Katariina II aikana) oli pikkuporvarien kaupunki rinkelikauppoineen, kivikirkkoineen ja arestantskajoineen. Muurmannin rautatien rakentaminenkaan ei ollut vielä ehtinyt paljoa muuttaa sitä. Sorokka sitävastoin oli viime vuosina kehittynyt nopeasti teollisesti ja muuttunut vähässä ajassa pienestä kalastajakylästä Vienanmeren rannikon erääksi tärkeimmäksi työläiskeskukseksi.

Nikolai Jaakkola, Pirttijärven rantamilla

Vienankarjalaiset olivat joutuneet vuosisatoja elämään ikäänkuin kahden tulen välissä: toisaalta heitä oli sortanut tsaarinvalta, toisaalta vainonnut lännestä päin uhkaava vaara. Tällaisissa oloissa koskemattoman luonnon helmassa, lukemattomien metsäjärvien ja jokien rannoilla heistä oli tullu työtä ja vilua pelkäämättömiä, rauhaa rakastavia ja vapautta kaipaavia korvenraivaajia, koskenlaskijoita ja karhunkaatajia, herkästi heltyviä leikinlaskijoita aina silloin, kun yhtehen yhyttiin, vaikka usein syötiinkin pettua, paremmasta elämästä uneksivia sadunkertojia ja runonlaulajia, jotka viettivät iltojaan tarinoiden kalasaunoilla kesäisin, piisin edessä talvisin. Ja hieman ovelahkoja silloin, kun jouduttiin tekemisiin veroa karhuavan tsaarin virkamiehen tai rajantakaisen kutsumattoman vieraan kanssa. Mitenpä se pieni olisi muuten pärjännyt väkevämmän edessä.

Nikolai Jaakkola, Pirttijärven rantamilla

Alas pääoman kansainväliset rosvot ja heidän palkkarenkinsä — menshevikit ja oikeistoeserrät! Tällainen oli bolshevikki-kommunistien mielipide, mutta lääninneuvostossa oli edustettuina muitakin puolueita. Anarkisti-kommunistit sanoivat, että Murmanskin neuvostolla on oikeus toimia oman harkintansa mukaan. Vasemmistoeserrät sanoivat, että he eivät voi sanoa vielä mitään varmaa, sillä tilanne Murmanskissa on vielä sekava. Sosialidemokraatti-internationalistit sanoivat, että kaikkien, joille demokratia on kallis, pitäisi nyt olla yhtä mieltä.

Nikolai Jaakkola, Pirttijärven rantamilla

Näkyipä taivaalla järven päällä kaksi lintua lentävän. Tulivat likemmäksi, jopa alkoi omituinen purina kuulumaan. Pari englantilaista lentokonetta siinä tuli meitä tervehtimään. Hälytys annettiin. Pian kiertelivät linnut kylän yläpuolella. Mutta aivan liian korkealla. Laskeutuivat alemmaksi, ja noin vain koetteeksi heittivät pommin. Se osui järven rantaan, vesi vain korkealle ryöpsähti. Alkoivatpa nyt meidänkin kukkomme ja kiväärimme laulaa. Lentokoneista vastattiin ruiskuilla ja pommeilla. Omituiselta tuntui olo. Linnut olivat paremmalla puolella ylhäällä ilmassa, aina liikkeessä Turhaa oli tulemme. Toisinaan sentään taisivat kuulat liian liki vinkua, koska yht'äkkiä aina ylemmä kiepsahtivat.
Entäs karjalaiset. Mahdotonta on kuvata paperille heidän hätäänsä. Kaikki he ryntäsivät ulos kuullessaan pauhinan, mutta nähdessään lentokoneet, tulivat aivan mielipuoliksi, etenkin vaimoväki. Maailmanlopun luulivat tulevan. Kantoivat jumalankuvat ulos, kumarsivat niiden edessä ja ripottivat multaa päällensä. Eukot juosta kaakottivat sinne tänne pienimmät penskat sylissä, suuremmat ympärillä juosten. Olipa se menoa. Tuskin on koskaan Uhtua ollut niin kuohuksissa.

Armas Eskola, Pojat Vienan saloilla

Suomi suureksi - Viena vapaaksi.
Nyt, jos koskaan, se onnistaa.
Nyt on hetki ja nyt on aika,
nyt on suurten suuntien taika
Pohjan Poikien ponnistaa.
Nyt on heimous-hengen ponsi,
sydän täysi, ei enää onsi —
Nyt ei luonto saa lannistaa.
— Kevätkylvöhön Väinön pellon
käyköön kilvaten kansa, maa...

Nyt arpa on heitetty — Nyt auki kaikki, mik' ennen oli peitetty!
Nyt sotaretki tehdään — tuo suuri.
Nyt murretaan Pohjolan kivimuuri
ja Onnen Sampo maan uumenista saaliiks kaivetaan —
Hei kalparitarit! Nyt miestä tarvitaan.

Ah, kuuletteko, kansan sielut, miten ilman ranta humajaa?
Miten äänisjärveltä Valkean meren ääriin maat oudosti kumajaa?
Mikä sävel soi kaukaisten karhukorpien synkissä kuusikoissa?
Miten hanget sinisaloilla sulavat — ovat pian poissa?

Se on meidän kansallisuuden kalevaisen kantelon kielisoitto.
Se on Suomen nousevan vapauden autereinen aamukoitto.
Se on tuhatvuotisen tuskan loppu, heräämyksen väkevä voitto.
Sen Toivon tähden tulkinta, mi muinoin oli loitto: —
— Suomi suureksi — Viena vapaaksi!!!

Kansa, joka varjossa vaelsi, näki valkeuden suuren.
Tammi, joka kaatua uhkasi, nyt versoi vahvan juuren.
Vai eivätkö Vienan virrat ole iäti kihisseet — meille?
Eivätkö Karjalan kankaat ole viittoneet vihreille teille —
nuo Vienan sinisalojen ja tunturien tummat polut,
tuo vainolaisen vavahuttama heimo, nuo Suomen verisolut.
Eikö Kantele ja Kalevala ole syntyisin sieltä — —
— Ken kurja sen vielä kieltää?

Siks riemuita kelpaa siitä suuresta, mikä muinoin oli salapyhä,
josta kuiskaten unelmoitiin vuosisatoja yhä,
kun Suomen henkipaimenet Vienan sintsilöitä saarsi, kulki,
mut jokainen aatteensa armaimmat sydänsoppeensa sulki.
— Nyt vasta tuo kaikki tulkoon julki!

Nyt sotarumpu pauhaa, koko maailma lieskoina palaa!
Nyt jättiläiset taistelevat, suurpedot myrkkyjänsä valaa!
Mut pienten kansojen kohtaloita itse Zebaoth ohjaa!
Tuhatvuosien tyhjyys — kuni etsivi pohjaa.
— Kansojen kaikkien kokoomus.
— Kansallisuuksien huomenhuokaus!

Oi hajotkaa te valtakunnat, jotka orjia vain tahdoitte luoda!
Suistukaa pirstaleiksi sortajat, jotka sopusointua ette suvainneet suoda!
Nyt Jumalan käsi teidän päällänne raskaana painaa:
Ken eilen teistä eli, hän tänään on jo vainaa.
— Kaitselmus kärsimykset kostaa.
— Ajan aalloista Oikeus olkapäitään nostaa.

Suomi suureksi — Viena vapaaksi!
Sepä sotatorvemme lopputörähdys,
sepä Karjalan karhun käpäläsivallus,
ukon viimeinen kuningasvihellys!
Hän heimoa etsivi sieltä, missä runonlaulajat kumpuin alla makaa,
hän heimoa etsivi — noiden siintävien tunturien takaa —
Oi haihtukaa usvat alhaiset!
— Käsi käteen lyökäämme, oi veljet valkoiset!

Suomi suureksi — Viena vapaaksi!
Se on vapaustaistelun sovitus-uhri.
Se on leijonalippu, jota tulevaisuus ei tuhri.
Se on palkka, jota Isänmaa viattomasta versetänsä vaatii!
Se on henkinen helmikruunu, joka marttyyreilla saatiin! —

Ikikunnia heille
vapauden puolesta kaatuneille
— sankareille!
Jotka hehkuvat suurille ihanteille!
Heidän aatteensa, heidän aseensa
yhä kuuluvat — meille
— Suomi suureksi — Viena vapaaksi!

Ilmari Kianto

Nyt minä laulaen muistelen,
Sekä sorron ajoilta juttelen,
Kun edustajaluokista riideltiin,
Ja siitä sitten kapinamme aljettiin.

Herrat sanoi pojille tulkaa waan,
Peruslain oikeutta puoltamaan,
Waltion puolesta on ruokanne,
Kahdeksan markkaa päiwäpalkkanne.

Werilöyly sitten kun aljettiin,
Sotapoika parkoja narrattiin,
Herrat heidän palkkansa halwensi,
Ja pakkokäskyillä heitä komensi.

Nyt sotapoikia harmittaa,
Kun walkorinta poikia johdattaa,
Sitä sai moni poika itkiä,
Kun saiwat he werilöylyn kylpiä.

Sitten sotapoika käskettiin,
Wapaiden weljiä etsimään,
Heitä nyt kodeistansa häädetään,
Bakoteille kurjuutta kärsimään.

Moni eros rakkaasta waimostaan,
Samaten pienistä lapsistaan,
Kyynelin jäivät he miettimään,
Kohtalonsa huonoa elämää.

Osa lähti Wenäjälle karkaamaan,
Henkijänsä metsille turvaamaan,
Wenäläisten joukkoon he liittyiwät,
Ja legionan Muurmannille laittoivat.

On kai meillä hyvinkin pärjätty.
Edustajat on kaikki käytetty,
Bunaset on rintamalla kaadettu,
Ja loput on wankileiriin saatettu.

Sitten kun kurjia rääkättiin,
Kohtalolla ankaralla piinattiin,
Kuolemaan saakka he wärjyiwät,
Onnettomat päiwänsä päättiwät.

Waltion oikeus kun tulkistaa
Mannerheimi poikia armahtaa,
Ehdonalaisia meillä olla saa,
Mutta eihän toverille nauraa saa.

Sitten kun kansalle suitetaan,
Kyllä nyt köyhälistä woitetaan,
Edustajasalin heiltä suljemme,
Ja maisilla palkat me poljemme.

Legionalaisten matka Muurmannilta,
Johti heitä aina kautta Gotlannin,
Liitsin satamassa seisottiin,
Edustalla Edinburgin kaupungin.

Siinä kun nähtiin minkälaisia ne on,
Niin saiwat he kansalta suosion.
Kansajoukosta lahjottiin,
Ennekuin siitä poistuttiin.

Sitten tulit Kööpenhaminaan,
Siitä aina rannoille Wironmaan,
Siitä teit he mutkaretken Helsinkiin,
wielä kuukausi laivalla seisottiin.

Englantilaiset ne laittoiwat,
Kotimaansa rannoille saattoiwat,
Ruhtinaan tavoin he nyt tulla saa,
Awoinna on taasen heille synnyinmaa.

Kamalalta tuntuu katsella,
Legionalaisista muistella,
Kun heti pakoteille ajettiin,
Ja nyt kun ne saawutiin.

Herrojen silmät laskistaa
Kun pakolaisten kirjoja tarkistaa,
Syytä ei ole josta tuomitsee,
Sehän se herroja pistelee.

Legionalaiset nyt käwelee,
Kotimaansa seutuja katselee,
Emmekö soisi heille palkkansa,
Että menettäisivät nahkansa.

En wiitti enempätä laulella,
Eikä ole tarwis niitä muistella,
Kauhujen aikamme jääköön pois,
Että nyt maassamme rauha ois.

Jos tästä sattuisi kyselmys,
Kenen on moisempi kyhäys,
Tämän teki kulkupoika Lapista,
Joka kansan kehitystä toiwottaa.

Legioonalaisten laulu