Completorium

Etusivu - Käytäntö - Taustamateriaali - Ilmoittautuminen - Järjestäjät

Keskiajan katolisesta kirkosta, sekä kertaus ristiretkistä

1200-luvun taitteessa paavinistuin nautti lyhyen aikaa ainutkertaisesta valta-asemasta: Se oli onnistuneesti iskostanut läntisten kristittyjen mieleen ajatuksen omasta hegemonisesta asemastaan, ja sen hallinto- ja oikeusjärjestelmä olivat maallisiin valtoihin nähden edistyksellisiä. Vaikka se sulki yhä ongelmitta alleen hyvin moninaisia kristillisiä paikalliskulttuureita, ajoi se joissakin asioissa hyvin voimakkaasti omaa näkemystään oikeasta opista. Hyvänä esimerkkinä ehtoollisoppi, josta Gregorius VII oli pakottanut vastentahtoisen Berenger Toursilaisen lausumaan seuraavasti: "Uskon sydämessäni ja avoimesti tunnustan, että pyhän rukouksen mysteerin ja Vapahtajan sanojen kautta leipä ja viini jotka lasketaan alttarille muuntuvat olemuksellisesti Herramme Jeesuksen Kristuksen aidoiksi ja oikeiksi, elämääantaviksi lihaksi ja vereksi, ja että pyhityksen jälkeen ne ovat Kristuksen tosi ruumis." Tämä ajatus transsubstantiaatiosta ei ollut uusi, mutta se artikuloitiin nyt aiempaa voimallisemmin osana korostunutta ehtoollismystiikkaa, johon liittyi nyt myös eukaristian sakramentin -- siis vapahtajan lihaksi ja vereksi muuttuneiden ainesten -- palvontaa (adoratio). Tässä se ajautui törmäyskurssille, paitsi Berengarin kaltaisten oppineiden kanssa, myös Languedocin "kataarien", joille ehtoollinen merkitsi ainoataan muistoateriaa (vrt. Luuk. 22:19).

Katolinen kirkko keskiajalla

1100-luvulta shakki-piispankin jalkojen juuressa oli syytä kyyristellä.

Keskiajan kirkkoa voi halutessaan kuvata hierarkiana: paavi, piispat, papisto, uskovat (mikä toki ohittaa esimerkiksi luostarit, joiden asema suhteessa piispanistuimiin oli hyvin vaihteleva). Ennen uskonpuhdistusta ja erityisesti vastauskonpuhdistusta katolinen kirkko ei kuitenkaan ollut niin universaalinen ja keskusjohtoinen kuin mitä tämä kuvaus antaa ymmärtää. Kirkon tärkein organisatorinen yksikkö oli piispan johtama hiippakunta, jonka tehokkaaseen hallintoon myös maallinen vallanpito usein nojasi, ja siksi juuri piispojen valinta oli monien kiistojen ytimessä. Sydänkeskiaika oli kuitenkin voimakasta kristikunnan yhtenäistymisen aikaa, ja paavinistuin näytteli tässä keskeistä osaa.

Paavin eli Rooman piispan ylhäistä asemaa perusteltiin keskiajallakin Jeesuksen sanoilla kalastaja Simonille: "Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni" (Matt. 16:18). Perimätiedon mukaan Pietari oli ensimmäinen Rooman piispa, ja paavit katsoivat arvovaltansa periytyvän häneltä. Ajatus löi läpi läntisessä kristikunnassa ensimmäisen vuosituhannen aikana, ja samalla paavit alkoivat vaatia itselleen hengellisen vallan lisäksi myös maallista ("kaksi miekkaa", vrt. Luuk. 22:38). Tämä kehitys huipentui 1000- ja 1100-lukujen investituurariitoihin, joiden ydinkysymys oli, kumpi nimittää piispat: paavi vai maallinen keisari, kuningas tai ruhtinas. Wormsin konkordaattissa 1122 roomalainen keisari luopui tästä oikeudesta, ja kiista on siis julkilausutusti takanapäin, mutta monenlaiset jännitteet elävät yhä (ks. "Pyhä roomalainen keisarikunta vuonna 1230").

Yhdysvaltain edustajainhuonetta koristavat kohokuvat historian suurista lainsäätäjistä, ja paaveistakin mukaan ovat päässeet Innocentius III ja Gregorius IX (paavina 1227-1241).

Viimeisen 150 vuoden aikana paavin asemaa ja läntisen kristikunnan muotoa olennaisesti muuttanut tapahtuma on Gregoriaanisena reformina tunnetut uudistukset, jotka alkuunpani paavi Gregorius VII n. 1050-1080. Keskeisesti siinä Rooman istuin asetettiin ylimmäksi auktoriteetiksi niin hengellisissä kuin maallisissa asioissa, sillä se edusti Jumalan tahtoa maan päällä. Rooman piispan ja hänen kuuriansa hegemoniapyrkimyksiä vastassa eivät kuitenkaan olleet vain maalliset hallitsijat, vaan myös voimakkaat piispat ja apotit. Täsmällisemmin reformeissa puututtiinkin mm. simoniaan (kirkonvirkojen myymiseen, vrt. investituurariita) ja kiellettiin (jälleen) pappien avioliitot. Reformien tuloksena kanoninen oikeus (kirkon lakikokoelmat) sai aiempaa keskeisemmän aseman, ja monet keskiajan merkittävimmistä paaveista olivatkin pohjakoulutukseltaan lakimiehiä (esim. Aleksanteri III, Innocentius III ja Gregorius IX). Halutessaan puolustaa oikeuksiaan paikallishallitsijoiden omavaltaisuudelta, kirkko loi pohjan universaalille (eurooppalaiselle) oikeudelle. Samalla kirkollisten asioiden hoito alkoi (vasta nyt) keskittyä Roomaan (yhtenä esimerkkinä pyhimysten kanonisaatiot, ks. "Pyhimykset ja reliikit").

Ristiretket

Ristiretkistä parhaiten tunnetaan läntisestä kristikunnasta Levanttiin suuntautuneet sotaretket, joiden julkilausuttuna tavoitteena oli palauttaa Jerusalem ja sen pyhät paikat kristittyjen haltuun. "Ensimmäinen ristiretki" 1095-1099 seurasi Konstantinopolin keisarin Aleksios Komnenoksen avunpyynnöstä seljukkien muslimi-imperiumin otettua valtaansa lähes koko vanhan kreikkalaisen Lähi-idän. Paavi Urbanus II:n luvattua syntien anteeksiannon lähtijöille, nämä valloittivat Jerusalemin ja perustivat Levanttiin joukon kristittyjä kuningas- ja ruhtinaskuntia. Muslimit iskivät voimallisesti takaisin vasta sata vuotta myöhemmin Egyptin ja Syyrian sulttaanin Salah al-Dinin ("Saladinin") yhdistettyä heidät valtansa alle, vieden taas Jerusalemin ja muita ristiretkeläisten kaupunkeja. Vaikka tätä seurasi uusia ristiretkiä joissa kristityt voittivat takaisin Acren tärkeän sataman ja sotivat vaihtelevalla menestyksellä Egyptissä, on Euroopasta katsoen merkittävin muutos tilanteeseen että keisari Frederik II sai 1229 diplomatialla Jerusalemin haltuunsa.

Konstantinopolin valloitusta kuvaava mosaiikki ravennalaisessa kirkossa (1213), ainoita aikalaiskuvia tapahtumasta.

Merkittävä episodi Levantin ristiretkien historiassa on vuosien 1202-1204 "neljäs ristiretki": Kairoon matkalla olleet ristiretkeläiset eivät pystyneet maksamaan matkaansa venetsialaisille, jolloin doge Enrico Dandolo johti heidät hyökkäämään Konstantinopoliin. Vallattua kaupunkia ryöstettiin ja tuhottiin kolmen päivän ajan. Tapahtumien aikana paavi Innocentius III uhkasi ekskommunikoida kaikki kristittyyn kaupunkiin hyökkäävät, toteutti uhkauksensa, perui sen myöhemmin muiden kuin venetsialaisten osalta, ja lopulta hyväksyi lopputuloksen hyödyllisenä: Konstantinopoliin perustettiin venetsialaisten hallitsema "latinalainen keisarikunta", joka huolimatta Nikeaan paenneiden ortodoksikeisareiden valloitusyrityksistä on vuonna 1230 yhä katolisten hallussa.

Kataarien lähetystö Innocentius III:n luo. Kuvan lähetit ovat naisia, mahdollisesti perfectoja.

1200-luvulla ristiretkien painopiste on siirtynyt osittain pois Levantista, ja syntinsä on ollut mahdollista saada anteeksi myös keskiseen tai pohjoiseen Eurooppaan suuntautuneilla kampanjoilla. Hyvin ajankohtainen on vuosien 1209-1229 albigenssiristiretki, joka suuntautui nykyisessä Etelä-Ranskassa sijaitsevaan Languedociin. Alueella vaikutti "kataarien" harhaoppi, jossa keskeisessä asemassa olivat äärimmäisiä puhtaussäädöksiä noudattavat "papit" perfecti ja ainoana sakramenttina usein kuolinvuoteella annettu, synnit puhdistava consolamentum. Samaan aikaan kun Rooman kirkko ajoi voimallisesti oppia transsubstantiaatiosta, kataareille ehtoollinen ei ollut muuta kuin muistoateria. Siten he eivät tunnustaneet paavin (eivätkä Ranskan kuninkaan) auktoriteettia. Seuranneella ristiretkellä kataarit voitettiin sotilaallisesti ja monia poltettiin roviolla. Samassa yhteydessä Pyhä Dominic Guzman aloitti uransa saarnaamalla kataareille katolisesta uskosta ja hänen mukaansa nimetty dominikaaniveljestö perustettiin. Myös sistersiläisillä oli osansa: sotajoukkojakin johtanut paavin legaatti Arnaud Amaury oli aiemmin toiminut Citeaux'in apottina.

Nykyisen Baltian alueella on parhaillaankin käynnissä ristiretki pakanoita vastaan, ja paavi on nimennyt alueen "Marianmaaksi" (Terra Mariana) nostaakseen sen (lähes) samanarvoiseksi kohteeksi kuin "Jumalan pojan maan" Levantissa. Saksalaiset ja tanskalaiset ovat jo kolonisoineet virolaisten, liivien, lättien ynnä muiden maat, mutta ristiretki preusseja ja liettualaisia vastaan on vasta aluillaan. Tähän tehtävään on tarttunut aiemmin Jerusalemissa toiminut saksalainen ritarikunta (Ordo domus Sanctae Mariae Theutonicorum Hierosolymitanorum), joka 1224 on perustanut alueelle oman "luostarivaltionsa".

Kirjallisuutta

Kirjoitus perustuu hajanaisiin muistikuviin useista lähteistä sekä Wikipediasta kertaamiseen, mm:

Mikko Heimola

Päivitetty 07.04.2017 - mhei@iki.fi.