Completorium

Etusivu - Käytäntö - Taustamateriaali - Ilmoittautuminen - Järjestäjät

Pyhä roomalainen keisarikunta vuonna 1230

Kaarle Suuren (k. 814) Atlantilta Elbelle ja Pohjanmereltä Roomaan yltänyt frankkilaisvaltakunta kesti vain hänen pojanpoikiinsa asti. Verdunin sopimuksella (843) he jakoivat maat keskenään, synnyttäen Länsi-Francian (karkeasti myöhempi Ranska), Itä-Francian (myöh. Länsi-Saksa) ja Keski-Francian (Alankomaat, Burgundi, Pohjois-Italia) kuningaskunnat, joista viimeksimainittu jaettiin pian kahden ensimmäisen kesken. Itäisestä osasta tuli Otto Suuren (k. 973) valtakaudella Pyhä roomalainen keisarikunta, joka katsoi jatkavansa sitä keisarillisen vallan perintöä joka oli siirtynyt paavin siunauksella Rooman valtakunnalta Kaarle Suurelle. Keisari on näin myös kirkon suojelija, ja vastapaino Konstantinopolin "kreikkalaiselle" keisarille (joka toki myös kutsuu itseään roomalaiseksi, ja on vuonna 1230 paossa latinalaisia valloittajia). Kuitenkin, 1100-luvun aikana saksit, baijerilaiset, alemannit ja muut siihen asti oman heimoidentiteetin omanneet kansat alkoivat mieltää itsensä saksalaisiksi, joilla on yhteiset tavat ja osin laitkin. Olot ovat myös rauhoittuneet, sillä enää ei tarvitse pelätä ryösteleviä viikinkejä, unkarilaisia tai saraseeneja. Läntinen kristikunta laajenee kaikkiin ilmansuuntiin, sulauttaen itseensä slaavien, irlantilaisten ja maurien maita.

Kölnin, Mainzin ja Trierin arkkipiispat valitsevat yhdessä Brandenburgin rajakreivin, Saksin herttuan, Reinin palatsikreivin ja Böömin kuninkaan (jonka valtakunta ei ole keisarikunnan osa) kanssa saksalaisten kuninkaan (Rex Romanorum).

Valtapolitiikasta

Keskiajalla Saksan alue koostuu kuitenkin edelleen joukosta puoli-itsenäisiä kreivi- ja herttuakuntia -- ja luonnollisesti näiden hallitsijat ovat usein kiinnostuneempia oman läänityksensä edusta kun keisarikunnan edusta. Keisari Otto antoi aikanaan herttuan arvon monille piispoille, ajatuksena että heidän on kirkon edustajina pakko huomioida paikallisten etujen lisäksi myös ylikansallinen näkökulma. Näin syntyneet ruhtinaspiispat ovatkin huomattavia vallankäyttäjiä, valiten yhdessä maallikkoruhtinaiden kanssa saksalaisten kuninkaan. Vaalijärjestelmä on tosin nyttemmin muuttunut puoliksi dynastiseksi, sillä viimeisen sadan vuoden aikana vain yksi kuningas ei ole ollut Hohenstaufen-sukuinen. "Roomalaisten keisariksi" hänet kruunaa kuitenkin paavi, mutta koska jo yli sadan vuoden ajan paavi ja keisari ovat jatkuvasti enemmän tai vähemmän avoimessa vihanpidossa, on kruunaaminen vaatinut huomattavaa poliittista kähmintää. Tiivistettynä, vaikka keisari on mahtava hallitsija, vallan sitominen valitsijoihin ja paavilliseen kruunaukseen tarkoittaa, että saksalaisruhtinaat ovat säilyttäneet itsenäisemmän aseman kuin esimerkiksi Ranskassa, jossa Capetien voimakas hallitsijadynastia (nyt Louis IX) on yhdistänyt maata valtaansa alistamalla yksi kerrallaan sotien itsenäisyysmielisiä maakuntia: parhaillaankin autonomisessa Toulousen kreivikunnassa, jossa on vasta päättynyt kataareja vastaan suunnattu albigenssiristiretki (1209-1229).

Pyhä roomalainen keisarikunta 1138-1254. 1200-luvulla Frederick II peri myös rikkaan Sisilian kuningaskunnan kruunun, ja syntynyt personaaliunioni jätti paavin maat puristuksiin. Pohjois-Italian voimakkaiden kaupunkien kuten Milanon alamaisuus keisarille oli tosin hyvin ailahtelevaa.

Vuonna 1230 paavina on Gregorius IX, ja Pyhää roomalaista keisarikuntaa hallitsee (edellisen antikristukseksikin nimittämä) Hohenstaufen-suvun Frederik II. Äitinsä kautta hän on perinyt myös Sisilian normannikuningaskunnan kruunun, ja 1229 kruunauttanut itsensä Jerusalemin kuninkaaksi otettuaan (edesmenneen vaimonsa kautta "perimänsä") kaupungin haltuunsa. Mutta vaikka -- tai juuri siksi että -- hänen vanhat sukumaansa ja vankimmat tukialueensa olivat Saksassa, ei hän ole vuoden 1220 jälkeen käynyt Alppien pohjoispuolella, vaan on keskittynyt pitämään hallussaan eteläisiä perintömaitaan sekä taistelemaan Lombardian rautakruunun puolesta. Tilanne ei ymmärrettävästi ole miellyttänyt paaveja, joiden maat ovat näin jääneet keisarikunnan puristukseen. Siksi paavit ovatkin tukeneet keisarikunnan sisäpolitiikassa toista mahtitekijää, Welf-sukua (toisin kuin monet saksalaispiispat). Yhä viipyilevien investituurariitojen (nimittääkö piispat paavi vai keisari) lisäksi keskeinen kiistakapula ovat ristiretket, joiden johtamisen paavi katsoo oikeudekseen. 1227 Gregorius julisti sairastuneen Frederikin pannaan ja vapautti tämän sisilialaiset alamaiset uskollisuudesta tälle, koska tämä ei valastaan huolimatta lähtenyt ristiretkelle. Toivottuaan Frederik kuitenkin lähti, ja onnistui neuvottelemalla Egyptin sulttaanin al-Kamilin kanssa saamaan Jerusalemin haltuunsa. Tilanne on siis nurinkurinen, sillä keväällä 1230 Jerusalemin hallitsevana kuninkaana -- jonka eskatologisissa visioissa odotetaan tuhoavan islamin -- on mies, joka oli erotettu kirkon yhteydestä, ja joka käy rauhanneuvotteluita vihollisen kanssa. Lisäksi hänen ristiretkensä on vaikuttanut silmiinpistävän vähän hengelliseltä harjoitukselta, ja enemmän perintömaiden (Kyproksen ja Jerusalemin) haltuunotolta.

Ostsiedlung eli saksalaisten itälaajentuminen

Kun maa-alue oli otettu haltuun slaaveilta, uusi lääninherra antoi miehelleen valtakirjan hankkia sinne asukkaita tiheämmin kansoitetuilta seuduilta. Tämä locator sai palkakseen esimerkiksi syntyvän kylän tuomarin aseman.

Kaarle Suuren ajasta 1100-luvulle Elbe toimi valtakunnan itärajana slaaveja vastaan. Viimeisten sadan vuoden aikana saksalaiset ovat kuitenkin nopeasti ottaneet haltuunsa maat Vistula-joelle asti, ja vuosisadan alusta on oltu ristiretkellä "Marianmaalla" baltialaisia pakanoita vastaan. Aivan äskettäin alueelle on saapunut myös myöhemmin kuuluisaksi tuleva saksalainen ritarikunta (Ordo domus Sanctae Mariae Theutonicorum Hierosolymitanorum eli Jerusalemin saksalaisen Pyhän Marian talon veljeskunta). Valloitusta on seurannut kolonisaatio, eturintamassa mm. sistersiläismunkit jotka ovat raivanneet maata ja levittäneet läntisiä maanviljelysmenetelmiä (vesimyllyt, raskaat rauta-aurat, kolmivuoroviljely ja vehnä hirssin sijaan) slaavien pariin. Nämä (molemmat) ovat kuitenkin vähälukuisia, joten uudet lääninherrat ovat houkutelleet myös viljelijöitä muuttamaan perässään vapautuneille viljelysmaille. Samoin kuin valloittajat olivat usein normannisukujen nuorempia vesoja jotka olivat jääneet vaille perintömaita (mutta eivät sukuperintönä tulleita taitoja ja kunnianhimoa), ovat maahanmuuttajat kotiseudullaan kohtalaisen menestyviä pientilallisia; varattomalle ja kyvyttömälle lähtö olisikin mahdottomuus. Valloitetuilla mailla heitä odottaa lupaus verovapaista vuosista ja myös huomattavasti suuremmista maatiloista. Tämä väestöliike on niin suuri, että sen vaikutukset tuntuvat myös lännessä: Maaherrojen on kohdeltava alustalaisiaan paremmin, etteivät nämä lähde itään paremman elämän toivossa. Idän valtaisa ruoantuotantokapasiteetti on myös vapauttanut läntisiä alueita erikoistumaan arvokkaampiin tuotteisiin kuten viiniin, villaan ja väriaineisiin. Samalla maaomaisuuteen perustunut feudaalijärjestelmä antaa tilaa kaupalle ja sen verottamiselle.

Kaupunkien nousu

Sydänkeskiajan vakiintuneet olot ja maailmankaupan nousutrendi ovat edistäneet kaupunkien nousua aiempaa itsetietoisemmiksi tekijöiksi Eurooopan kartalla, ja myös suljetuista luostareista luopuneiden mendikanttiveljestöjen nousu on nähtävä tätä taustaa vasten. 1100-luvulla tämä kehitys eteni Flanderista ja Lombardiasta myös läntisen Euroopan sisäosiin. Uudet kaupungit eivät olleet enää eristäytyviä linnoituksia, vaan syntyivät uskonnonharjoituksen, aluehallinnon ja paikallisen kaupan keskuksiksi, mutta niitä hallitsi vielä vanha, etuoikeutettu maa-aateli. Keisarikunnassa kaupunki voi kuitenkin saada vapaakaupungin aseman: se on tällöin vain keisarin alainen, ei paikallisen piispan tai herttuan. Rikkaat kaupungit laativat omat lakinsa ja käyvät omia sotiaan, enemmän tai vähemmän riippumattomina keisarikunnan politiikasta. Kyse on myös kaupunkien porvarillisen kerroksen kamppailusta piispojen hallintoa vastaan. 1226 Lyypekistä on tullut vapaakaupunki, ja se on alkanut levittää omaa, kauppiasluokan valtaan perustuvaa itsehallintolakiaan myös muihin Itämeren kaupunkeihin (myöhemmin nämä kaupungit muodostavat Hansaliiton, josta tulee satavuotinen mahtitekijä alueella).

1200-luvulla yhä suurempi osa kaupasta on kaukomaiden kanssa: idempänä saksalaiskaupungit vievät ruokaa, lännempänä (erityisesti Flanderissa) villakankaita ja -vaatteita, joita myydään slaaveille, skandinaaveille ja ylivertaisen rikkaille Välimeren kauppiaille; viimeksimainitut tuovat puolestaan idän ja etelän ylellisyystavaroita (species eli "mausteita": manteleita, alunaa, booraksia, kanelia, neilikkaa, kookosta, kuparia, puuvillaa, kuminaa, taateleita, norsunluuta, suitsukepihkaa, äkämiä, inkivääriä, inkiväärikakkuja, liimaa, arabikumia, indigoa, pellavaöljyä, lakritsia, alruunaa, myskiä, sinappia, mirhamia, salpietaria, muskottia, oliiviöljyä, helmiä, pippuria, männynpihkaa, pikeä, elohopeaa, rusinoita, santelipuuta, silkkiperhosen munia, sokeria, tinaa, männynöljytärpättiä ja vahaa) Konstantinopolista ja kauempaa. Koska italialaistenkaan laivat eivät kestä Atlantin vesillä, keskeinen solmukohta ovat kuusi kertaa vuodessa pidettävät Champagnen markkinat, jonne myös saksalaiskauppiaat matkustivat. Lisäksi suuriin kaupunkeihin on muodostunut pysyviä muualta tulleiden kauppiaiden kortteleita ylläpitämään kaukokauppaa (mikä ymmärrettävästi harmittaa niitä paikallisia jotka eivät tästä suoraan hyödy). Työläisistä erityisesti ammattitaitoiset rakennusmiehet matkustavat kaupungista ja maasta toiseen, sillä linnojen ja katedraalien rakentaminen vaatii suuren määrän työvoimaa; siksi ensimmäinen urakka onkin haalia heitä paikalle agenttien välityksellä.

Frederick II:n lyöttämä hopeadenaari. Lisätietoa.

Kaikki tämä tarkoittaa sitä, että 1200-luvulla kaupunkeihin on muodostunut aiemmista valtarakenteista (maa-aateli ja kirkollinen hierarkia) eroava kauppiasluokka, joka hallitsemansa rahatalouden ja kaupunkienvälisten kontaktiensa kautta käyttää myös merkittävää valtaa. Vaikka vuodeksi ja päiväksi kaupunkiin paennut onkin vapaa entisestä isännästään ("Stadtluft macht frei"), ei hänellä ole kaupungissa juurikaan vapauksia: kaikki kaupungin ammatinharjoitus on kiltojen valvonnan alaista, ja nämä määräävät työajat, hinnat, laadun, sekä oppipoikien ja mestarien määrät. Suhdeverkostojen ulkopuolelta tulevan mahdollisuudet ovat vähäiset, ja tuonti kaupungin ulkopuolelta on sallittua vain markkina-aikoihin; erityisesti ruoan myymistä säädeltiin nälänhädällä spekuloimisen estämiseksi. Mutta satamakaupungeissa eksperimentoidaan myös osakkuuksilla ja vakuutuksilla merenkäynnin huomattavien voittojen ja riskien tasaamiseksi, ja italialaispankkien pohjoiseen levittäytyvät toimipisteet helpottavat varallisuuden liikuttelua ja syytävät lainarahaa markkinoille. Inflaatio on kiivasta. Koska jokainen hallitsija löi omia rahojaan, saa yrityksestä ymmärtää niiden suhteita lähinnä päänsäryn, mutta pelin puitteissa riittää seurata karolingien hopeakantaista järjestelmää: Päivittäisessä käytössä (siellä missä rahaa ylipäätään liikkuu) on hopeapenni denarius, joita työmies ansaitsi päivässä kolme ja kulutti saman tien elämiseensä. Käsityöläisen päiväpalkka saattoi olla 12 denaaria millä elätti perhettä. Sotilaiden palkat liikkuivat tällä välillä. Kirjanpitoyksikkönä toimivat myös solidus (12 denaaria) ja librum eli pauna hopeaa (20 solidusta). Myöhemmin keskeisen aseman saavuttava kultarahaa floriinia ei vuonna 1230 ole vielä lyöty.

Lähteitä

Mikko Heimola

Päivitetty 07.04.2017 - mhei@iki.fi.