Completorium

Etusivu - Käytäntö - Taustamateriaali - Ilmoittautuminen - Järjestäjät

Kristillinen usko, pyhimyskultti ja raamatuntulkinta

Verrattuna nykypäivän Suomeen keskiajan Euroopan uskonto oli melkein kaikkea elämää läpäisevä ilmiö. Uskonnolliset juhlat ja pyhimysten muistopäivät rytmittivät arkielämää, mutta arjessakin turvautuminen Jumalaan ja pyhimyksiin oli jatkuvasti läsnä. Pyhimykset eivät suojelleet vain kirkkoja ja luostareita, vaan myös kiltoja, eri ammatti- ja ihmisryhmiä ja tilanteita, ja olivat jatkuvasti läsnä ihmisten elämässä. Toisaalta yhtä aktiivisesti läsnäoleviksi ymmärrettiin myös pirut ja pahat henget, ja kiusaukset saatettiin kuvitella hyvin konkreettisesti paholaisen tarjoamina viettelyksinä.

Flagellanttien eli itsensäruoskijoiden kulkueet olivat 1200-luvun uskonnollinen ääri-ilmiö. Voi hyvin olettaa monien rivikristittyjen kauhistelleen näiden käytöstä.

Uskonto oli erityisesti yhteisön uskonnollisuutta; käytännössä kaikki osallistuivat säännöllisesti kristillisiin rituaaleihin. Jumalanpalvelukset ja muut kirkolliset toimitukset pidettiin keskiajalla latinaksi, eikä kansa ymmärtänyt kuin osan. Päinvastoin kuin joskus on kuviteltu, merkittävä osa papistosta saarnasi kuitenkin kansankielellä keskiajallakin. (Toki poikkeuksiakin oli; esimerkiksi muualta tulleet papit eivät välttämättä osanneet paikallista kansan kieltä.) Saarnojen ja opetuksen lisäksi alemmat sosiaaliluokat oppivat kristillisiä totuuksia, Raamatun kertomuksia ja pyhimysten elämäkertoja kirkkojen taiteesta, jossa kuvattiin yksityiskohtaisesti ja usein sarjakuvamaisestikin pyhiä kertomuksia. Raamatun tarinat ja pyhimyskertomukset levisivät luonnollisesti myös suullisena kansanperinteenä, kun vanhemmat ja isovanhemmat kertoivat niitä lapsille ja nuorille. Erityisesti alhaisille, mutta enimmäkseen myös ylhäisille uskonto oli ennen kaikkea elämistä osana kristillistä traditiota. Toki jotkut yksilöt olivat hurskaampia kuin toiset, mutta kyse oli pikemminkin aste-eroista kuin henkilökohtaisesta, yksilökeskeisestä uskonratkaisusta. Uskonto ja yhteiskunta olivat kietoutuneet toisiinsa, ja hallitsijan ja lääninherran valta katsottiin Jumalan säätämäksi. Vaikka esimerkiksi pappeja saatettiin pilkata (erään yleisen käsityksen mukaan seurakuntapapisto saattoi olla hyvinkin rahanahnetta porukkaa ja oikeasti hurskaat elivät luostareissa) ja ihmiset saattoivat ahtaalla ollessaan esimerkiksi epäillä Jumalan hyvyyttä tai kapinoida niin kirkollista kuin maallista esivaltaa vastaan, kristinuskon perustotuuksia (Jumalan olemassaolo sekä pelastushistoria eli Kristuksen kärsimys, kuolema ja ylösnousemus) ei juuri kyseenalaistettu.

Rippituolissa kuultu saattoi olla liikaa paatuneellekin papille.

Yhteisöllisyyttä lisäsi myös rippikäytäntö; synnit eivät olleet vain ihmisen ja Jumalan välisiä, vaan jokainen kristitty kävi säännöllisesti tunnustamassa rikkomuksensa papille, joka määräsi synneistä katumusharjoituksia, esimerkiksi Isä meidän ja Ave Maria -rukousten lukemista. Joistakin raskaista rikkomuksista saattoi seurata myös vaativampia rangaistuksia, esimerkiksi raskaan synnin kuten murhan joutui sovittamaan lähtemällä pyhiinvaellusmatkalle. Ripittäytymisen yleisyys vaihteli, mutta tavallinen kansa kävi ripillä vähintäänkin muutaman kerran vuodessa, ennen juhlia, ja luostareissa ripittäydyttiin vähintään kerran viikossa. Kaikkein hurskaimmat saattoivat käydä ripillä selvästi useamminkin. Mistä tahansa yllättävästä ja tavallisuudesta poikkeavasta tapahtumasta mentiin yleensä ensimmäiseksi kysymään neuvoa omalta rippi-isältä.

Maailmankuva

Informatiivinen esitys kolminaisuusopista: kolmet kasvot yhdessä ruumiissa kuvaavat kolmea persoonaa jotka muodostavat silti yhden Jumalan. PATER NON EST FILIUS NON EST SPIRITUS SANCTUS NON EST PATER, eli Isä ei ole sama kuin Poika, eikä kumpikaan ole sama kuin Pyhä Henki. Kukin kolmesta persoonasta kuitenkin on Jumala (PATER EST DEUS, FILIUS EST DEUS, SPIRITUS SANCTUS EST DEUS).

Edellä on jo puhuttu siitä, että keskiaikaiseen maailmankuvaan kuuluivat olennaisena osana hyvinkin konkreettisesti ymmärretyt pyhät sekä myös paholaiset. Koulutetut teologit saattoivat kyllä pohtia Jumalan olemusta, mutta tavallisempi kansa osoitti rukouksensa yleensä ensisijaisesti pyhimyksille, jotka puolestaan saattoivat rukoilla anojan puolesta Jumalaa; Jumalaa pidettiin tavallisen ihmisen näkökulmasta varsin kaukaisena. Teologia korostikin vahvasti Jumalan tuonpuoleisuutta ja näkymättömyyttä, vaikka kirkkotaiteessa Jumala kuvattiin lähes aina antropomorfisena, mieheltä näyttävänä hahmona.

Yksi katolisen teologian erityispiirteistä oli usko kiirastuleen, jonne useimpien tavallisten kristittyjen sielut menivät kuoleman jälkeen suorittamaan määrämittaista rangaistusta synneistään. Taivaaseen pääsivät suoraan lähinnä pyhimykset ja muut poikkeuksellisen hurskaat ihmiset, kun taas kuolemansynteihin (ylpeys, kateus, himo, ahneus, laiskuus, ylensyönti ja viha) syyllistyneet, jotka eivät olleet tunnustaneet ja katuneet syntejään, joutuivat helvettiin. Samoin taivas, kiirastuli ja helvetti miellettiin hyvinkin konkreettisiksi paikoiksi; esimerkiksi helvetin ajateltiin olevan maan alla. Koska Jerusalem oli pelastushistorian (Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus) vuoksi niin keskeinen paikka, se sijoitettiin itseoikeutetusti maan keskipisteeseen.

Huolimatta siitä, että keskiaikaiseen maailmankuvaan kuului paljon nykypäivän näkökulmasta maagisia selityksiä ja yliluonnolliset selitykset hyväksyttiin, loogisen järjen rooliakaan ei väheksytty. Päinvastoin, akateemisemmassa teologiassa korostettiin järjen roolia ja uskontotuuksien katsottiin peruspiirteissään olevan järjellä ymmärrettävissä ja myös järkeä käyttäen arvioitavissa. Esimerkiksi yksi keskiajan tunnetuimmista teologeista, Anselm Canterburylainen (1033-1109), loi käsitteen "fides quaerens intellectum" eli ymmärrystä etsivä usko. Ilmaisulla viitattiin siihen, että Anselmin mukaan usko edelsi järkeä, mutta järjellä ja filosofisella ajattelulla saattoi laajentaa ja syventää uskoa. Anselm kehittelikin muunmuassa Jumala-todistuksia, loogis-filosofisia todistuksia Jumalan olemassaolosta.

Kuten katedraalit olivat suuria rakennusponnistuksia Jumalan kunniaksi, samanlainen pyrkimys luoda yhä suurempia rakennelmia vaikutti myös teologian ja uskonnonfilosofian kentillä. Keskiajan teologia oli varsin auktoriteettiuskoista. Antiikin ajan kirkkoisien, etenkin Augustinuksen, kirjoituksilla oli keskeinen asema teologiassa, ja kirkkoisien teoksiin kirjoitettiin ahkerasta kommentaareja. Kuitenkin myös ei-kristillisiä antiikin filosofeja kunnioitettiin yhtä lailla auktoriteettina. Tässä erityinen asema oli Aristoteleella, jonka teokset oli juuri löydetty uudelleen (1100-luvun lopussa ja 1200-luvun alussa). Alkuun kirkko suhtautui Aristoteles-renessanssiin torjuvasti, sillä Aristoteleen käsitystä mm. maailman synnystä pidettiin kirkon opin vastaisena. Pian kuitenkin teologit innostuivat Aristoteleen teksteistä. Teologit pyrkivät rakentamaan "mielen katedraaleja": järjestelmiä ja systeemejä, joissa Raamattu, kirkkoisien tekstit ja filosofien perinne yhdistyivät mahdollisimman kattavaksi ja saumattomaksi kuvaukseksi Jumalasta, maailmasta ja ihmisestä.

Huom! Kenties keskiajan kuuluisinta teologista yleisesitystä, Tuomas Akvinolaisen Summa theologicaa, ei kuitenkaan ole vielä pelin tapahtuma-aikaan kirjoitettu, vaan Tuomas on vasta pikkupoika. Yrittäkää siis muistaa olla viittaamatta siihen :)

Pyhimykset ja reliikit

Apostoli Paavali kuvasi kaikkien kristittyjen muodostavan ruumiin jonka pää Kristus on, mutta keskiaikaisessa ajattelussa tämän ruumiin etuoikeutettuja jäseniä olivat pyhimykset, jotka olivat mystisessä yhteydessä myös toisiinsa (communio sanctorum).

Pyhimyskulttia on helppo nimittää keskiajan kristinuskon näkyvimmäksi piirteeksi. Joka kylällä ja kaupungilla oli suojeluspyhimyksensä, joka kirkossa pyhäinjäännöksiä. Uskovien enemmistölle he olivat voimakkaita suojelijoita, joiden puoleen kääntyä sairauksien ja muiden uhkien edessä. Kirkolle he olivat moraalisia esimerkkejä ihanteellisesta kristityn elämästä. Maallikot suosivat hurskaita, kansan parissa toimineita saarnaajia ja uskon puolustajia, kirkko hengellisten liikkeiden perustajia ja sen omia oikeuksia puolustaneita marttyyrejä ja teologeja. Mutta kaikille selvin todistus siitä, että kyse oli Jumalan valituista miehistä ja naisista, olivat heidän ihmetekonsa, joita odotettiin heiltä niin heidän eläessään kuin kuolemansa jälkeen heidän pyhäinjäännöstensä välityksellä.

Pyhimyskultti oli yksi varhaisen kristinuskon suurista innovaatioista. Kristityt alkoivat kokoontua marttyyrien haudoille heidän kuolemansa -- jälleensyntymänsä -- vuosipäivänä viettämään menojaan. Tämä erotti heidät selkeästi ympäröivästä kulttuurista, sillä roomalaiseen ja juutalaiseen ajatusmaailmaan hautojen ja kuolleiden ruumiiden ympärillä pyörivät palvontamenot eivät sopineet: "Te kasaatte uusia ruumiita kauan sitten kuolleen ruumiin päälle -- täytätte maailman haudoilla", kauhisteli keisari Julianus Apostata (311-363). Mutta vaikka kristityille kuolleen pyhimyksen sielu oli Taivaassa, oli hän myös läsnä jäänteissään, mistä todistivat niiden tekemät ihmeteot. Haudasta tuli näin alttari, ja Nikean kirkolliskokous (767) määräsi että jokaisen alttarin sisällä tuli oleman pyhimyksen jäännöksiä.

Toki jo varhaiset kristityt tiedostivat kulttiin liittyvän kuvainpalvonnan ja monijumalaisuuden vaaran Tämä sai kirkkoisät erottelemaan pyhimysten ja pyhäinjäännösten kunnioituksen ja Jumalan ja Kristuksen palvonnan välillä. Pyhimyksiltä ei myöskään tullut suoraan pyytää apua, vaan rukoilla heitä viemään asia Jumalan eteen. Käytännössä nämä erot eivät olleet kovin selviä. Samoin pyhäinjäännöksinä alettiin pitää marttyyrien ruumiiden lisäksi myös heidän vaatteitaan ja kidutusvälineitään, ja lopulta jopa niitä myöhemmin koskettaneita esineitä (brandea). Kirkkoisien ajoittaisista protesteista huolimatta pyhimyskultti levisi ja sai yhä uusia muotoja aina uskonpuhdistukseen asti. Kansa kävi pyhimysten kanssa kauppaa ("Pyhä Nikolaus, jos selviämme tästä myrskystä, lahjoitan puolet matkan tuotoista kirkolle"), ja paikallispyhimys sai tuntea jäännöksissään jos ei toiminut kuten pyydettyä: hänen reliikkejään saatettiin pahoinpidellä tai jättää säiden armoille.

Pyhäinjäännöksten lisäksi toinen tärkeä osa pyhimyksen kulttia oli hänen elämäkertansa (hagiografia), joista tuli kristikunnan suosituinta lukemistoa. Vaikka sisällön erityispiirteet vaihtelivat (marttyyrin kärsimykset, askeetin kilvoittelu, saarnaajan ihmeteot), niiden kautta pyhimys jatkoi elämäänsä häntä kunnioittavien keskuudessa, ja näytti esimerkillisen kristillisen elämän mallin (joka oli luonnollisesti aina ja kaikkialla sama, joten hagiografia seurasi usein aiemmin hyväksyttyjen esimerkkiä). Pyhimysten joukko laajenikin nopeasti marttyyreistä askeetteihin, piispoihin, luostarien perustajiin ja muihin esimerkillisinä pidettyihin kristittyihin. Ensimmäisen tuhannen vuoden ajan kirkko ei valinnut pyhimyksiä, vaan uskovat tunnistivat erityislaatuisuuden, loivat kultin ja levittivät uuden pyhimyksen mainetta kertomalla heidän elämästään ja ihmeteoistaan.

Hyvin tunnettuja ovat pyhimyskultin ympärille muodostuneet väärinkäytökset: kun ammoin kuolleiden pyhien jäännöksiä alettiin siirtää haudoista alttareihin (translaatio) ja aiemmin tuntemattomia pyhimyksiä tunnistaa (inventio), aukenivat pyhäinjäännösmarkkinat myös huijareille ja varkaille. Pyhäinjäännöskauppa saavutti huippunsa kun ristiretkeläiset tyhjensivät Jerusalemin, Konstantinopolin ja muiden idän kaupunkien hautoja. Ja koska jäännökset olivat kultin keskus, kirkko tai luostari saattoi niiden myötä nousta alueelliseksi keskukseksi, jolle pyhiinvaeltajat toivat arvovaltaa ja tuloja.

Kirkon aseman vahvistuessa pyhimysten valikoituminen kultin kohteeksi alkoi myös muuttua. Ensimmäisenä tähän tarttuivat piispat (kukin tavallaan, kukin alueellaan) sillä heillä oli valta määrätä, keiden nimet luettiin messussa pyhien luettelosta (canon). Uuden nimen lisäämiseksi siihen -- kanonisoimiseksi -- he alkoivat vaatia todistuksia pyhimyksen maineesta, elämästä ja ihmeteoista. Hyväksytyn pyhimyksen jäännökset saatettiin siirtää alttariin, ja hän sai oman muistopäivänsä. Vuosituhannen vaihteen jälkeen huoli "väärien pyhimysten" kanonisoinnista kuitenkin kasvoi, ja paavinistuin pyrki varaamaan yksinoikeudekseen päättää, kuka todella on pyhimys: Aleksanteri III kielsi vuonna 1170 kunnioittamasta ketään pyhimyksenä ilman paavin hyväksyntää. Tämä kehitys kulki käsi kädessä universaalin kanonisen oikeuden kehityksen ja kristikunnan yhdenmukaistumisen kanssa: paikallispyhimykset antoivat sijaa Raamatun suurille pyhille (erityisesti Marialle), ja kanonisointeihin alettiin soveltaa systemaattisia tutkimusmetodeja. Vuonna 1230 ollaan kuitenkin vielä välitilassa (Gregorius IX:n Decretals aiheesta julkaistaan vasta 1234): kanonisaatiot eivät ole oikeudenkäyntejä "paholaisen asianajajineen", paikallisille pyhimyksille ei aina välitetä hakea kirkon tunnustusta (kuten ei nykyäänkään), ja alueellaan voimakkaat piispat käyttäytyvät usein omavaltaisesti.

Joitakin pelin ja pelihahmojen kannalta tunnetuimpia ja keskeisimpiä pyhimyksiä:

Ristiretkeläistyylinen kuvaus Pyhästä Yrjöstä ja lohikäärmeestä.

Raamattu ja sen tulkinta

Keskiaikaiseen Raamattuun kuuluivat myös ns. Vanhan testamentin apokryfikirjat, jotka kuuluvat edelleenkin Raamattuun katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa. Näitä kirjoja ovat mm. Juuditin kirja, Tobiaan kirja ja Siirakin kirja ja ne ovat enimmäkseen historiallisia kertomuksia tai historiateoksia; Siirakin kirja on Sananlaskujen kirjaa muistuttava aforistinen hyvää elämää käsittelevä kirja. Halki keskiajan kirkon virallinen Raamattu oli Vulgata, latinankielinen käännös, joka oli suurimmaksi osaksi juuri pyhän Hieronymuksen tuotos. Osia Raamatusta kiersi myös kansankielisinä käännöksinä, mutta niillä ei ollut mitään virallista asemaa ja kirkon suhtautuminen kansankielisten versioiden levittämiseen vaihteli käännösprojektien tukemisesta käännösten kieltämiseen ja takavarikoimiseen. Vuonna 1199 Innocent III kielsi luvattomat käännökset, koska niiden katsottiin olevan kataarien ja waldensilaisten harhaoppien taustalla.

Jo antiikin aikana oli yleistynyt vertauskuvallinen Raamatun tulkinta. Tulkinnan tasoja saattoi olla jopa neljä: kirjaimellinen tulkinta, allegorinen eli uskoa koskeva, tropologinen eli moraalinen, anagoginen eli toivoa koskeva. Esimerkiksi luomiskertomuksen lause "Tulkoon valo!" viittasi samanaikaisesti (1) historiallisesti ja kirjaimellisesti siihen, että Jumala loi valon; (2) moraalisesti ajatukseen siitä, että valaiskoon Kristus kaikkien uskovien mielet; (3) allegorisesti ajatukseen Kristuksesta rakkautena, ja (4) anagogisesti toivoon siitä, että kristityt pääsisivät Kristuksen avulla kunnian loistoon. Näin hienovireinen ja monitasoinen tulkinta oli tosin lähinnä kaikkien oppineimpien heiniä, mutta esimerkiksi luostariväelle vertauskuvallinen tulkinta sinänsä oli tuttua. Esimerkiksi Nooan arkkia pidettiin usein ristin vertauskuvana, sillä sillä oli samanlainen kyky pelastaa ja viedä kuolemasta elämään.

Kuninkaallinen pari Laulujen laulun eli Salomon korkean veisun kuvituksessa 1100-luvun Raamatussa.

Vertauskuvallinen tulkinta auttoi myös "hengellistämään" teologisesti ongelmalliseksi koettuja Raamatun jakeita tai kirjoja. Erityisessä asemassa tässä suhteessa oli halki keskiajan Laulujen laulu, jonka romanttis-eroottinen rakkauskuvaus ei sopinut neitsyyttä ja siveyttä ylimpänä elämäntapana pitävään kirkon oppiin. Niinpä Laulujen laulua tulkittiin metaforisesti kertomuksena Kristuksen ja joko seurakunnan tai yksittäisen ihmissielun rakkaudesta. Esimerkiksi 1100-luvulla vaikuttanut sistersiläisteologi, Bernard Clairvauxlainen, tulkitsi Laulujen laulun kohtaa, jossa nuori nainen herää ja lähtee etsimään rakastettuaan, sielun pyrkimykseksi löytää yhteys Jumalaan.


Teologisia kiistakysymyksiä ja keskustelunaiheita

Luostareiden kohdalla kenties tärkein teologinen kiistakysymys keskiajalla koski köyhyyslupauksen oikeaa tulkintaa ja Kristuksen ja apostolien köyhyyttä. Luostarilupauksiin kuului vala köyhyydessä elämisestä. Käytännössä kuitenkin monien luostarien saamat runsaat lahjoitukset veivät usein terää köyhyydessä elämiseltä, ja luostarien osallistuminen esimerkiksi maa- tai muihin kauppoihin herätti kritiikkiä niissä, jotka tulkitsivat köyhyysihannetta tiukemmin. Pyhä Fransiskus erityisesti painotti aitoa köyhyyttä ja piti kiertelevää ja kerjäävää elämäntapaa ihanteellisena Jeesuksen apostoleille antaman ohjeen mukaisesti:

Nämä kaksitoista Jeesus lähetti matkaan annettuaan heille ohjeet: "Älkää menkö vierasheimoisten keskuuteen älkääkä mihinkään Samarian kaupunkiin. Sen sijaan menkää Israelin kansan eksyneiden lampaiden luo ja julistakaa: 'Taivasten valtakunta on tullut lähelle.' Parantakaa sairaita, herättäkää kuolleita, puhdistakaa spitaalisia ja ajakaa pois pahoja henkiä. Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa.

Älkää varatko vyöhönne kultaa, hopeaa tai kuparia älkääkä ottako mukaanne laukkua, älkää ylimääräistä paitaa, älkää jalkineita tai sauvaa. Työmies on ruokansa ansainnut.

Kun tulette johonkin kaupunkiin tai kylään, ottakaa selvää, kuka siellä on käyntinne arvoinen, ja jääkää asumaan hänen luokseen lähtöönne saakka. Kun menette taloon, toivottakaa talon väelle rauhaa. Jos talo on sen arvoinen, saakoon se toivottamanne rauhan, mutta jos se ei ansaitse sitä, palatkoon toivotus teille takaisin. Jos teitä jossakin talossa tai kaupungissa ei oteta vastaan eikä teidän sanojanne kuunnella, lähtekää sieltä ja pudistakaa pöly jaloistanne. Totisesti: Sodoman ja Gomorran maa pääsee tuomiopäivänä vähemmällä kuin se kaupunki." (Matt 10:5-15)

Koska kuitenkin kaikki eivät käytännön syistä voineet ryhtyä kerjäämään elantoaan, keskusteluja käytiin varsin paljon siitä, mihin rajat tulisi vetää. Perinteistä luostarihengellisyyttä perusteltiin mm. vetoamalla siihen, että kristityn oli hyvä pysyä etäällä maailmasta ja maallisista huolista. Köyhyys vaikeutti myös luostareiden ja hengellisen säädyn edustajien omaa hyväntekeväisyyttä. Keskustelussa keskeinen rooli oli Kristuksen ja apostolien odotetulla köyhyydellä. Toisaalta edellä lainattu Matteuksen teksti edellytti apostoleilta köyhyyttä; toisaalta kuvaus Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta kuvaa Jeesuksen omistaneen vaatteita, jotka hänen ristiinnaulitsijansa jakoivat keskenään (Matt 27:35).

Keskeinen teologinen kysymys oli myös Neitsyt Marian asema ja tämän ominaisuudet. Sydänkeskiajalla Maria sai entistäkin keskeisemmän roolin pelastuksen välittäjänä (mediatrix), ja filosofisesti Marian roolia pidettiin ihmisten pelastuksen kannalta välttämättömänä, olihan Marian olemassaolo ollut välttämätön Kristuksen syntymän vuoksi. Marian elämä ja Kristuksen syntymä kiehtoivat ihmisten mielikuvitusta. Vaikka joidenkin varhaisten kirkkoisien ajatus siitä, että Kristus olisi syntynyt Marian korvasta, torjuttiin, Marian uskottiin kuitenkin olevan fyysisestikin neitsyt myös Jeesuksen syntymän jälkeen. Erilaisia näkemyksiä oli kuitenkin esimerkiksi synnytyksen yksityiskohdista. Jotkut teologit korostivat sitä, että Maria oli synnyttänyt Jeesuksen ilman synnytyskipuja, olihan hän täysin synnitön. Ristin juurellakin jotkut katsoivat Marian ensisijaisesti iloitsevan maailman pelastamisesta. Kansanomaisemmissa näkemyksissä sen sijaan Marian elämä ja myös synnytys nähtiin tavanomaisemmin ja sen katsottiin olevan lähempänä naisten omia kokemuksia niin synnytyksestä kuin oman lapsen kuolemastakin.

Lähteet

Minna Heimola, paitsi "Pyhimykset ja reliikit" Mikko Heimola

Päivitetty 07.04.2017 - mhei@iki.fi.