Completorium

Etusivu - Käytäntö - Taustamateriaali - Ilmoittautuminen - Järjestäjät

Sistersiläissääntökunnasta

Luostarilaitos lukeutuu menestyksekkäimpiin yhteisöllisen elämän kokeiluihin ihmisen historiassa. Läntisessä kristikunnassa Benediktus Nursialainen muotoili 500-luvulla nimeään kantavan luostarisäännön. Sääntö mahdollisti yhteiselämästä ja -omistuksesta nousevien ristiriitojen ratkaisemisen, samalla kun veljet ja sisaret kilvoittelivat sielunsa pelastuksen puolesta. Tuhatvuotisen kulta-aikansakin kuluessa laitos kävi kuitenkin läpi lukuisia uudestisyntymisiä, kun säännön vallitsevan tulkinnan ongelmat kävivät muuttuneissa oloissa liian ilmeisiksi. Tämä mukautuminen ei kuitenkaan tapahtunut ulkoa ohjatusti, vaan syntyi lukuisten itsenäisesti toimivien uudistajien sekä kristilliseen yhteiselämään pyrkivien luostarikokelaiden vuorovaikutuksessa. Luostarielämässä etsittiin jatkuvasti tietä takaisin alkuperäisenä pidettyyn Benediktuksen tai apostolien elämäntapaan. Tämä uudistajien ääneenlausuma tavoite esti harhautumasta liian kauas vanhoista rakenteista, minkä johdosta luostarilaitos säilytti identiteettinsä muutoksista huolimatta. Sistersiläissääntökunnan synty oli yksi pyrkimys takaisin kohti Benediktuksen ihanteita.

Citeaux'n perustajat ja sen kolme ensimmäistä apottia: Pyhä Robert Molesmelainen, Pyhä Alberic Citeaux'lainen ja Pyhä Stephen Harding. Robert joutui paavin määräämänä palaamaan pian Molesmeen, eikä Alberic elänyt kauaa, mutta Stephenin kynästä on mm. Carta Caritatis, sistersiläisten oma sääntö.

Sistersiläissääntökunta sai alkunsa vuonna 1098, kun joukko Molesmen clunylaismunkkeja jätti luostarinsa ja perusti uuden yhteisön Citeaux'n (lat. Cistercium) kylän lähelle. He olivat tyytymättömiä siihen suuntaan, minkä luostarilaitos oli mahtavan Clunyn emoluostarin ympärille muodostuneessa verkostossa ottanut. Lapsioblaatit (vanhempiensa luostariin lupaamat) olivat liudentaneet luostarilupauksen vakavuutta. Aistikylläiset liturgiat ja varakkaille maallikoille luettavat sielunmessut täyttivät munkkien päivät, eikä työnteolle tai hiljaiselle rukoukselle enää riittänyt aikaa - eikä näitä vaadittukaan. Luostareille kertyneet rikkaudet sopivat huonosti yhteen köyhyyslupauksen kanssa. Maallinen maailma oli seurannut siitä vetäytyneitä luostarin muurien sisälle. Citeaux'n munkit halusivat palauttaa Pyhän Benediktuksen säännön luostarielämän keskiöön, luopua kullalla ja hopealla koristelluista kirkoista, ja paeta erämaaisien tapaan korpeen kauas asutuksesta.

Vaikka sistersiläiset pyrkivät seuraamaan mahdollisimman tarkasti pyhän Benediktuksen luostarisääntöä, heillä oli myös "oma" luostarisääntönsä, joka tarkensi ja päivitti Benediktuksen opetuksia. Tämä sääntö, Carta Caritatis, pyrki järjestämään talojen väliset suhteet niin, että erityisesti luostarisäännön ja -tapojen yhdenmukaista noudattamista olisi mahdollista valvoa: uudet yhteisöt polveutuivat aina jostain aiemmasta luostarista, josta ainakin osa sen asukkaista oli lähtöisin, ja jonka apotin tehtävänä oli käydä kerran vuodessa tarkastusmatkalla (visitaatiolla) kaikissa tytärluostareissa, sekä valvoa uuden apotin valintaa näissä (käytännössä hän joutui usein delegoimaan osan tarkastuksista alaisilleen). Tämän lisäksi hänen oli osallistuttava vuotuiseen yleiskokoukseen Citeaux'ssa. Tämä järjestelmä oli niin menestyksekäs, että 1215 paavi Innocentius III määräsi myös muut sääntökunnat ottamaan mallia heistä. Visitaatiokäytännön ansiosta sistersiläisluostarit oli myös vapautetttu piispan valvonnasta. Silti, toisin kuin clunyläiset, sistersiläiset pyrkivät perustamaan talonsa tiiviissä yhteistyössä paikallisten piispojen kanssa. Sen sijaan maallisia ruhtinaita uudet säännöt kielsivät pitämästä hoviaan luostarissa juhlapäivinä.

Sistersiläismunkit halkaisevat tukkia.

Samaan aikaan sistersiläisten kanssa syntyi myös muita uusia säännöstöjä (mm. kartussiaanit), samantapaisin pyrkimyksin, mutta mikään ei ollut niin menestyksekäs. Polveutumis- ja visitaatiojärjestelmä tekivät siitä sekä nopeasti laajenevan että yhtenäisen. Tämä helpotti ihmisten, resurssien ja tiedon välittämistä sinne missä sitä tarvittiin. Useampi hyötykasvi levisi läpi Euroopan sistersiläisten ansiosta. Kristikunnan vanhojen ydinalueiden lisäksi luostareita perustettiin skandinaviaan ja slaaveilta vallatuille alueille, missä säännöstö raivasi metsiä ja levitti uusia menetelmiä. 1100-luvulla sääntökunta laajeni niin nopeasti, että yleiskokous yritti pysäyttää tämän kieltämällä 1152 kokonaan uusien talojen perustamisen -- turhaan, sillä kysyntää riitti. Samoin erikseen haluttiin kieltää uusien nunnaluostarien perustaminen, mutta silti näitä syntyi runsaasti erityisesti 1200-luvun alussa.

Sääntökuntaan kuului nunnia alusta asti: ensimmäisiä olivat ilmeisesti varhaisten munkkiveljien entiset vaimot. Käytännössä lähes kaikkia munkkiluostareita koskevia sääntöjä sovellettiin myös nunnaluostareihin, ilmeisimpinä poikkeuksina (eräässä ohjeistuksessa erikseen mainittu kielto) ettei abbedissa voi ottaa vastaan rippiä. Nämä eivät myöskään olleet apottien vertaisia, eivätkä ottaneet osaa yleiskokoukseen. Tämä edustuksen puute johti arvattaviin ongelmiin, itsenäisyyteen tottuneista ylhäisönaisista kokonaisiin kapinoiviin luostareihin, mutta nunnat olivat monella tapaa ongelmallisia sääntökunnalle, joka pyrki tiukasti ylläpitämään Benediktuksen määräystä välttää kontaktia naisten kanssa. Vaikka heidän historiikkinsa vaikenevat aiheesta, joutuivat yleiskokoukset usein ottamaan kantaa sekä yksittäisten halukkaiden että kokonaisten naisyhteisöiden intoon liittyä sääntökuntaan. Syynä tähän venkoiluun oli ilmeisesti se, että 1200-luvun alussa sistersiläisnunnat "monistuivat kuin tähdet taivaalla" ja "luostareita perustettiin, ja neidot, lesket ja aviomiehensä luvan saaneet ryntäsivät täyttämään ne". Edes sistersiläisorganisaatio ei kyennyt käsittelemään tätä tulvaa.

Neitsyt Maria ruiskuttaa rinnastaan maitoa Pyhän Bernardin silmään. Tämän kerrotaan parantaneen hänen silmätulehduksensa.

Ensimmäinen sistersiläispaavi oli Eugenius III (1145-1153), mutta keskiajan vaikutusvaltaisin sistersiläinen oli kuitenkin hänen opettajansa, Pyhä Bernard Clairvaux'lainen (1090-1153). Hänen saavutustensa luettelo on mittava: Paitsi taidokas kirjoittaja ja merkittävän Clairvaux'n luostarin perustaja-apotti, hän laati Temppeliherrain ritarikunnan säännöt, saarnasi menestyksekkäästi toisen (täysin pieleen menneen) ristiretken puolesta, ja skismassa oikeasta paavista 1130 hänen kantansa ratkaisi asian Innocentius II:n hyväksi. Luostarielämän kannalta merkittävintä on, että hänen poleeminen hyökkäyksensä Clunyn höltynyttä luostarikuria vastaan pakotti apotti Peter Kunnianarvoisan kirjalliseen vastaukseen, jossa tämä käytännössä myöntää Bernardin syytökset oikeiksi. Siksi sistersiläiset kunniottavatkin häntä, paitsi sääntökunnan suojeluspyhimyksenä, myös sen neljäntenä perustajana.

Dominikaaneja ihmisten parissa.

Sistersiläissääntökunta ei suinkaan ollut immuuni ajan myötä tapahtuville kompromisseille säännön ja maailmassa elämisen välisissä hankauskohdissa. 1200-luvulle tultaessa monet pitivät heitä ahneina maaomaisuuksien kerääjinä, jotka elivät turvattua elämää luostariensa suojissa. Räikeäksi tämän teki erilaisten kerjäläisveljestöjen eli mendikanttien kasvu. Vaikka näiden köyhyysihanne oli monella tapaa äärimmäisempi kuin aiemmilla, yhteisomistukseen myönteisesti suhtautuneilla säännöillä, radikaaleinta oli että nämä veljet ja sisaret eivät vetäytyneet maailmasta (siitä huolimatta, että luostarin suojissa tapahtuvaa kilvoittelua pidettiin varmimpana pelastustienä kristitylle). Sen sijaan he vetosivat apostolien esimerkkiin ja kulkivat ihmisten parissa kerjäten ja saarnaten, tunkeutuen näin maallisen papiston alueelle, ja muistuttaen epäilyttävästi niitä luostarista toiseen kierteleviä veljiä (gyrovagi) jotka Pyhä Benedictus säännössään kirosi (heillä oli kyllä konventtinsa, mutta nämä olivat avoimempia kuin perinteiset luostarit). Näinollen, kun Waldes, varakas lyonilainen kauppias, jakoi omaisuutensa köyhille ja keräsi joukon samanmielisiä seuraajia, vastasi kirkko vielä 50 vuotta sitten julistamalla heidät pannaan. Nyt kaksi kerjäläisveljestöä on saanut paavin siunauksen: fransiskaanit, jotka seuraavat vain neljä vuotta sitten (1226) kuolleen Pyhän Fransiskus Assisilaisen palavaa visiota Kristusta jäljittelevästä elämäntavasta (Fransiskus on ensimmäinen historian tuntema stigmaatikko), sekä Pyhän Dominic Guzmanin (kanonisoidaan 1234, käytännössä jo pyhimys) mukaan nimetyt dominikaanit, joiden riveistä löytyy lukuisia merkittäviä yliopistoteologeja.

Mikko Heimola & Minna Heimola