= Sisar Methildis (kirj. Mikko Heimola 2011-2012) = Methildis syntyi vuonna 1190 Saksin herttuakunnassa, jo iäkkään kartanonherran Eberhard von Weserin perheeseen. Hänen isänsä oli tukenut herttua Henrik Leijonaa tämän kamppailussa keisari Frederik Barbarossaa vastaan, ja herttuan jouduttua pakenemaan Normandiaan olivat keisarin joukot ryöstäneet myös heidän maitaan, surmaten ja raiskaten mennessään. Turmioon tämä ei heitä syössyt, mutta epäonnekseen Eberhard siitti tyttären toisensa perään, ja tähtensä laskettua havaitsi heidät vaikeiksi naittaa. Niinpä kun hänen vanhempi sisarensa Margrite avioitui mecklenburgilaisen ritarin kanssa, Methildis lähetettiin asumaan heidän luokseen. Nuorimpana hän ei olisi kuitenkaan tulossa naittamisvuoroon vielä hetkeen, ja isosisarten myötäjäiset rasittivat hänen isänsä taloutta jo nyt. Kovin kaivatuksi hän ei tuntenut oloaan myöskään lankonsa Arnoldin taloudessa. Silloin kun ei vaivannut Margritea makuukammiossa, tämä ratsasti mailleen, sillä hänen lännestä haettamansa alustalaiset riitelivät jatkuvasti mailla aiemmin majailleiden wendien kanssa. Margriten alentuva suhtautuminen pikkusisareensa taas ärsytti häntä. Methildis vietti paljon aikaa yksin, käsitöitä tehden, yrittäen tavata paria talosta löytyvää kirjaa, ja pyytäen kappalaista kirjoittamaan kirjeitä sisarilleen, erityisesti Lyypekkiin lähetetylle Cristinalle joka oli hänelle rakas. Margriten mahan alkaessa pullistua hän sai myös sisarensa siunauksen viettää aikansa ulkona ja vierailla lähelläolevissa aatelistaloissa. Usein hän vieraili Emaurri Burgundilaisen talossa, puolen päivämatkan päässä kotoaan. Tai eihän Emaurriakaan kotona näkynyt; hän oli tosin ollut poissa jo pidempään, taistelemassa pakanoita vastaan idässä Marianmaalla. Margrite sanoi että Emaurri tai hänen rouvansa Lugardis olivat salassa syntisiä, koska Herra oli rankaissut heitä jo viidellä syntymässä kuolleella lapsella, mutta ei tuntunut silti välittävän siitä että Methildis vietti aikaa Lugardiksen luona. Tämä oli häntä kymmenen vuotta vanhempi, mutta keskusteli hänen kanssaan silti kuin aikuisen. Methildisiin teki myös vaikutuksen se, miten tarkkanäköinen ja hyvin asioista perillä oleva Lugardis-rouva oli. Hän tiesi hyvin mistä Margrite ja Methildis olivat tänne tulleet ja miksi, ja osasi ennalta arvata mitä Margrite tulisi kysymään kotiinpalatessa, sekä neuvoa mitä Methildiksen kannatti hänelle vastata. Lugardis vaikutti kuitenkin itse levottomalta, kertoikin pian lähtevänsä pyhiinvaellukselle Santiago de Compostelaan kaukaiseen Galiciaan, siltä varalta että ihmisten puheissa on perää, ja että hän todella on tietämättään tehnyt jonkin suuren synnin. Vuosi oli 1204. Arnoldin esikoispoika oli syntynyt, ja vaikka talossa iloittiin tästä, ei Methildiksen toiveille juuri riittänyt aikaa. Kotipuolesta ei kuulunut mitään, Cristina oli avioitunut ja muuttanut kauemmas itään, ja hän tunsi olevansa unohdettu ja syrjään sysätty. Lugardis kuitenkin palasi seuraavana vuonna, ja Methildis riensi hänen luokseen heti asiasta kuultuaan. Hän kertoi tehneensä matkan, kuten tapana oli, karkeissa vaatteissa, ja pidättäytynyt lihan syönnistä sen aikana ja vielä nyt palattuaankin. Sen lisäksi että oli rukoillut Compostelan katedraalissa ja matkan varrella olevissa pyhätöissä, hän oli tavannut useita oppineita miehiä eri kristikunnan osista, ja nähnyt kuinka vaeltava kansa janosi kosketusta Jumalan pyhyyden kanssa. Tiesikö Methildis että täällä Mecklenburgissakin oli pyhiinvaelluskohde, kysyi Lugardis. Ei, ei tiennyt. Kyllä, vuori joka siintää metsän takana, Arnoldin maiden puolella. Grottenberg, niin nimetty, koska vuoressa on luola, jossa yön viettäviä houkutteli vuoren kuningas, siis sielunvihollinen, aarteillaan. Jos tämän kesti sortumatta, oli lyhentänyt aikaansa kiirastulessa. "Mutta minä toivon parannusta jo tässä maailmassa, enkä usko sen löytyvän myöskään kirkoista tai katedraaleista", hymähti Lugardis. Paikallinen pappikin, Cunradus, tyytyi keräämään luolaan vaeltavien kristittyjen lahjat, eikä omalla esimerkillään juuri kannustanut pyhään elämään. Emaurrin kerrottiin kuolleen taistelussa liettualaisia vastaan. Lugardis sanoi miehensä suvun painostavan häntä ottamaan uuden puolison heistä, mutta hän torjui nämä vaatimukset, ja keskittyi hoitamaan tiluksia itse. Methildis seurasi häntä mielellään näillä retkillä. Kerran kevätaikaan Lugardis otti hänet mukaansa, ja he kulkivat kaksin metsän läpi pienelle kivimajalle jonne väkeä kerääntyi. Sisällä Methildis pelästyi niin että olisi juossut ulos jos Lugardis ei olisi pysäyttänyt häntä. Maja olikin kappeli, ja täynnä ihmisiä, jotka huojuivat ja mumisivat jonkinlaisen kiihtymyksen vallassa. Edessä seisoi pappi, joka valmisteli ehtoollisen viettoa: hän nosti leipäastiaa, ja mutisi "hoc est corpus meum" jolloin kirkkoväki alkoi hyppiä ilmaan kädet ojennettuina ja vaikertaa kovaäänisesti: "vapahtaja, vapahtaja on tullut lihaksi!" Methildis katsahti Lugardikseen ja huomasi myös hänen huojuvan hiljaa eestaas katse lasittuneena. Itse hän ei uskaltanut liikahtaa. Muut ihmiset sen sijaan painautuivat kohti alttaria, kurkottaen ottamaan leivän astiasta, ja sen suuhun pistettyään lankesivat kasvoilleen maahan, niin että väki kasaantui keoksi. Mutta hetken maattuaan he nousivat ylös, ja aivan normaalin oloisina jättivät toisistaan ystävälliset hyvästit. Vasta nyt Lugardis astui eteenpäin, ja otti itsekin ehtoollisleivän, osoittaen samalla kunnioitusta hymyilevää pappia kohtaan. "Siunatkaa minut ja lapseni, isä Heinricus", hän pyysi, minkä pappi tekikin, ja heti perään yritti siunata myös Methildiksen, joka kavahti tahtomattaan. Mutta isä Heinricus vain hymyili, ja työnsi hänellekin leivän. Myöhemmin Lugardis kertoi, että heidän näkemänsä kirkkoväki koostui suurelta osin hänen maitaan viljelevistä, ja että isä Heinricus oli hyvä pappi jonka hän oli tavannut pyhiinvaelluksellaan ja ottanut alustalaisekseen. Kaikki heidän kirkonmenoissaan tuskin saisi piispan siunausta, mutta Lugardis tiesi piispojenkin tekevän paljon sellaista mitä hyvien kristittyjen ei pitäisi. Eikä kukaan voinut kiistää etteivätkö nämä yksinkertaiset olisi totisia Kristuksen seuraajia, sillä kuten heidän villi kiihtymystilansa oli osoittanut, mikään ei ollut heille todempaa kuin se, että isä Heinricuksen sanojen myötä aivan tavallinen leipä oli ihmeellisesti muuttunut vapahtajan lihaksi. Methildis tunsi olonsa hieman epämukavaksi, sillä hänessä ehtoollisleipä ei ollut koskaan herättänyt vastaavaa tunnekuohua, ja maistui nytkin suussa pelkästään leivältä. Mutta Lugardis kuului puhuvan vailla vilppiä, joten hänenkin oli helpompi ajatella, että oli todistanut jotain tavallisesta poikkeavaa. Tämän jälkeen Methildis alkoi kiinnittää huomiota siihen, miten Lugardiksen alustalaiset tuntuivat suhtautuvan häneen aivan eri tavalla kuin mihin hän oli isänsä tai Arnoldin talossa tottunut. He toivat lapsensa, eläimensä ja siemenviljansa hänen siunattavakseen, ja isä Heinricuksen kirkonmenoissa Lugardista (ja Methildistä hänen rinnallaan) kohdeltiin suuremmalla kunnioituksella kuin mihin pelkkä aateluus olisi antanut aihetta; kerran eräs vaivainen halusi kovasti päästä koskettamaan hänen hameenlievettään, että paranisi vaivoistaan, eikä Lugardis torjunut naista, vaan lausui siunauksensa. Tätä likeistä suhdetta ei näyttänyt häiritsevän se, että sadot olivat jo kolmantena vuotena peräkkäin olleet kehnoja, ja monet kärsivät puutetta. Toiset syyttivät tästä noitia jotka varastivat maan hedelmällisyyden, ja sanoivat että näitä vastaan on käytävä Kristuksen voimalla. Toiset halusivat tehdä pyhiinvaelluksen Grottenbergin luolalle, mutta valittivat isä Cunraduksen vaativan niin suuria lahjoja ettei heillä ollut niihin enää varaa. Lugardiskin vaikutti huolestuneemmalta ja rasitetummalta kuin hänen tapansa oli, eikä poistunut vuoteestaan edes Methildisin tullessa. Kun Methildis vaati kuulla miksi, hän kertoi Emaurrin sukulaisten ryöväävän puoliväkisin hänen maitaan, sillä verukkeella että huonot sadot johtuvat hänen huonosta taloudenpidostaan. Siksi hän oli paastonnut ja rukoillut Herralta vastausta, mitä hänen pitäisi vielä tehdä etteivät hänen syntinsä tulisi koko seudun päälle. Nyt hän oli saanut tämän salatun tiedon, mutta ei voinut toimia yksin, vaan tarvitsisi avukseen muita, myös Methildistä. Oliko tämä valmis seuraamaan Lugardista ja tekemään sen mitä hän pyytäisi? Minne hyvänsä, ja mitä hyvänsä, vastasi Methildis, varmempana ja vakuutetumpana kuin mistään tähän astisessa elämässään. Keväällä 1210 Lugardis johti joukkonsa Grottenbergin luolalle. Mukana olivat Methildis (toki salaa Margritelta ja Arnoldilta), naiset nimeltä Cunigunde ja Binhildis sekä joitakin miespuolisia alustalaisia. Lugardis käski Cunraduksen miehiä painumaan tiehensä pyhästä paikasta, ja hetken tilannetta mittailtuaan nämä totesivat parhaaksi totella; aateliseen kajoaminen olisi ollut huono ajatus. Heidän mentyään Lugardis otti pyhitettyä vettä ja pirskotti sitä luolan suuaukon ympärille, pyytäen samalla anteeksiantoa niistä synneistä mitä tällä pyhällä paikalla oli tehty. Paikalla olevat pyhiinvaeltajat tuijottivat toimitusta, mutta puhkesivat sitten ylistämään Herraa. Lugardis siunasi heitä, ja vei sitten joukkonsa luolaan, jonne he leiriytyivät. Yö oli kylmä, ja Methildistä pelotti. He eivät olleet menneet paljoa suuaukkoa syvemmälle, mutta kuka tiesi miten syvällä Vuoren kuningas vaani. Luola kuului huokaavan, ja pimeys imi sisäänsä peremmällä makaavia. Lugardis oli vetäytynyt kauimmas, nukkumaan vai rukoilemaan, Methildis ei osannut sanoa, mutta hän puristi vasenta rintaansa kuin kivussa. Aamulla (oli hän jossain vaiheessa nukahtanut) hän huomasi alustalaisten olevan poissa. Silloin saapui Cunradus miehineen. Hän käski Lugardista poistumaan, koska hän oli mitään ymmärtämätön nainen vierailla mailla, ja oli papin tehtävä ottaa vastaan pyhiinvaeltajat. Lugardis vastasi, ettei Cunraduksen kannattanut pitää meteliä papinasemastaan, olihan hän perinyt seurakuntansa aviosuhteessa eläneeltä isältään, eikä osannut latinaa enempää kuin ihmisten hämäämiseen tarvittiin. Cunradus punehtui ja käski miehiään heittämään naiset ulos. Mutta nämä empivät, ja ulkopuolella odottaneet pyhiinvaeltajat alkoivat heitellä heitä kivillä. Miehet katsoivat viisaammaksi pötkiä pakoon, kiroava Cunradus kintereillään. Vaikka Lugardiksen rohkeus lämmittikin Methildistä, ei seuraava yö ollut sen helpompi. Hän mietti miltä Vuoren kuningas näytti; toiset sanoivat vanhan keisari Fredrik Barbarossan, sen sijaan että olisi kuollut ristiretkellä, nukkuvan nyt vuoren sisässä kunnes keisarikunta tarvitsi pelastajaansa. Methildiksen kotona kuulemat tarinat Barbarossasta olivat toisenlaisia, tämähän oli tuhonnut laajoja alueita Saksinmaalla ja kaupunkeja Italiassa vain siksi että nämä vastustivat hänen valtaansa. Hänen unessaan punapartainen keisari nousi vuoresta, tulisella katseellaan poltti häntä. Hänen herätessään Cunigunde ja Binhildis olivat poissa; hän ja Lugardis olivat nyt kaksin. Pyhiinvaeltajat tulivat pyytämään heiltä siunausta, ja antoivat vastineeksi ruokaa, mistä Methildis oli kiitollinen. Lugardis näytti riutuneemmalta eikä puhunut paljoa päivän aikana; hänen vasen korvansa oli veren peitossa. Methildis olisi halunnut kysyä tästä, ja että oliko tämä kohdannut Vuoren kuninkaan, mutta ei uskaltanut. Illalla he panivat maata. Methildis ei saanut unta. Lugardis vapisi ja vaikersi: "lapseni, tule luokseni", mutta ei reagoinut kun Methildis puhui ja ravisteli häntä. Kauhu hiipi hänen mieleensä, jos Lugardis -- tai hän itse -- oli antanut periksi Vuoren kuninkaan houkutuksille. Methildis juoksi, alas vuoren rinnettä, kohti kylää. Siellä hän kertoi sielunvihollisen koettelevan Lugardista, joka oli kuitenkin halunnut kohdata tämän yksin, ja lähettänyt siksi Methildisin pois. Aamun valossa Methildis kuitenkin rohkaisi mielensä, ja etsittyään Binhildisin ja Cunigunden mukaansa he kiipesivät luolalle. Heidän ilokseen Lugardis tervehti heitä hyvintuulisena, ja sanoi vuoren kuninkaan jääneen oman kivensä vangiksi. Sielunsa sijaan hän oli kuitenkin joutunut jokaisena yönä antamaan jotain muuta, ensin vasemman rintansa, sitten vasemman korvansa, ja lopulta vasemman etusormensa. Tämän he saattoivat omin silmin ja käsin todeta. Mutta Lugardis sanoi aikovansa jäädä luolaan vartioimaan, ettei paholainen pääsisi seudulla enää valloilleen. Methildis ja muut vannoivat pysyvänsä tästedes hänen rinnallaan. Vannotteko myös olevanne kuuliaisia, elävänne siveydessä, ja sillä mitä Herra antaa, hän kysyi, ja he lupasivat. Methildis halusi ainoastaan pysyä Lugardiksen rinnalla, sillä tämä oli ainoa joka hänen elämässään merkitsi jotain. Hän ei silloin ymmärtänyt antaneensa juuri kolme luostarilupausta, jotka jo Pyhä Benediktus oli Monte Cassinolla säätänyt. Tämän merkitys valkeni hänelle vasta, kun vihainen Arnold saapui hakemaan häntä, ja käski Lugardista painumaan omille mailleen. Mutta Lugardis ilmoitti hänelle Methildisin olevan nyt valan vannoneena sisarena hänen määräysvaltansa alainen, ja Jumalan viha kohtaisi Arnoldia jos tämä yrittäisi kajota kehenkään heistä, sillä tämä oli pyhä paikka. Arnold epäröi, mutta sanoi sitten heidän kuulevan piispalta, ja ratsasti kiroten pois. Sanan levitessä monet muutkin saapuivat ihmettelemään, mitä vuorella tapahtui, mutta monet myös pyytämään Lugardikselta apua vaivoihinsa. Tämä rukoili heidän kanssaan, siunasi heitä, ja saattoi myös antaa joitakin viisaan kuuloisia neuvoja joista kysyjä varmasti hyötyi. Vastalahjaksi heille jätettiin almuina ruokaa ja tarvekaluja, joiden avulla he elivät päivästä toiseen. Lugardiksen johdolla he rukoilivat monta kertaa päivässä, ja isä Heinricus saapui ottamaan vastaan heidän rippinsä ja jakamaan ehtoollista. Joitakin viikkoja heidän elämänsä jatkui näin; sitten heidän luokseen saapui itsensä Schwerinin piispan Brunwardin lähetti, Meingotus nimeltään. Piispa käski Lugardista saapumaan luokseen, sillä hän oli saanut paljon valituksia (epäilemättä Arnoldilta ja Cunradukselta) naimattomista naisista, jotka elivät luolassa synnissä miesten kanssa (joitakin Lugardiksen alustalaisia oli saapunut paikalle tekemään miesten töitä, mutta tämä oli määrännyt heidät nukkumaan luolan ulkopuolella). Lugardis kieltäytyi kuitenkin poistumasta enää luolasta, mutta yhdessä isä Heinricuksen kanssa laati lähetille vietäväksi kirjeen, jonka toivoi selvittävän asiaa. Methildis pelkäsi silti pahinta, mutta yllättäen piispa vastasi siunaamalla luostarin perustamisen, määräten Grottenbergin sekä sitä ympäröivät maat sen erottamattomaksi omaisuudeksi. Seuraavat kymmenen vuotta olivat onnellista aikaa Methildisin elämässä. Heidän yhteisönsä laajeni ja alkoi muistuttaa oikeaa luostaria. Methildis ystävystyi luostariin tulleen sisaren nimeltä Gertrudis kanssa; tämä kertoi nähneensä unen jossa Lugardis kutsui häntä taisteluun Kristuksen puolesta, ja että monet muut hänen täällä sittemmin tapaamansa sisaret olivat siinä myös (Methildistä hän ei tosin muistanut nähneensä unessaan). Maallikkoveljiksi lupautuneet miehet rakensivat heille kappelin sekä muita rakennuksia, ettei heidän tarvitsisi elää jatkuvasti luolassa. Tämä ilahdutti Methildistä ehkä enemmän kuin ketään muuta, sillä ensimmäisten luolassa vietettyjen öiden muisto vainosi häntä, eikä hän ollut halunnut mennä enää suuaukkoa syvemmälle nukkumaankaan. Almujen rinnalle tulivat luostarin pelloilta ja metsästä saatavat ruoat. Pyhiinvaeltajia saapui aiempaa runsaammin, sillä vuoren lisäksi heitä veti paikalle Lugardiksen maine pyhänä naisena. Hän näytti näkevän suoraan tulijoiden sieluun, ja torui ankarasti niitä jotka kantoivat syntiä mukanaan, vaikka he olisivat tuoneet lahjojakin. Mutta hän myös paransi monia vaivoja, niin ettei kukaan voinut epäillä Herran voiman vaikuttavan hänessä. Kerran vuorelle kiipesi kaksi pyykkäriä, jotka kertoivat olleensa siihen asti sokeita mutta saaneensa juuri näkönsä takaisin pyykätessään vuorelta virtaavassa purossa -- jolloin eräs sisar todisti juuri aiemmin kaataneensa puroon Lugardiksen jalkakylpyyn käyttämän veden, joka oli siis ihmeellisesti parantanut näiden näön. Vielä ihmeempää oli se, kuinka Lugardis ennusti idästä tulevan synkän pilven satavan lepratautia ihmisten ja eläinten päälle, ja lähetti siksi sisaria siunaamansa veden ja leivän kanssa parantamaan sairastuneita. Tätä kaikkea seuratessaan Methildis iloitsi siitä työstä mitä he tekivät Herran nimessä ihmisten hyväksi. Ainoa mitä hän vierasti olivat ne menot joita hän tiesi joidenkin sisarten (myös Gertrudiksen) viettävän metsässä (mitä ilmeisimmin Lugardiksen hyväksynnällä): heitä sanottiin Hyvän tien kulkijoiksi, ja ihmiset sanoivat että ilman heitä Pahat kulkijat veisivät heidän satonsa ja karjansa. Samoin hän alkoi karttaa luolaa, vaikka toiset sisaret ja erityisesti Lugardis viettivät siellä entistä pidempiä aikoja; yhteen aikaan Methildis keskusteli tämän kanssa vain suuaukolta huutamalla. Vuonna 1220 Lugardiksen vasempaan käteen pesiytyi halvaus, joka vähittäin hiipi hänen koko ruumiinsa vasempaan puoliskoon. Methildis ja muut itkivät ja rukoilivat hänen vuoteensa äärellä, mutta hän totesi paholaisen hamuavan nyt loppuakin siitä, minkä jo sai. Mutta myös, että Kristuksella on hänen oikea puolensa, joka on väkevämpi. Tämän sanottuaan hän asettui kirkkoon makuulle rukoilemaan, kuten heidän tapansa edelleen oli, ja leikkasi sitten irti oikean etusormensa, oikean rintansa, ja oikean korvansa, jättäen nämä alttarin eteen, ja otti Methildisin, Binhildisin ja Cunigunden mukaansa luolaan. Hän muisteli pitkään aikaansa Grottenbergillä, ja totesi lopuksi: "Minun aikani on tullut, ja on lapseni tehtävä jatkaa työtäni. Methildis, sinä kaitset laumaani kun olen mennyt, ja valmistat heitä tulevaan elämään Herrassa." Sitten Lugardis pyysi heitä jättämään hänet yksin, sillä hän halusi puhua Herran kanssa siitä, ovatko hänen syntinsä viimein anteeksiannetut. Yöllä nousi äkisti myrsky, ja vuoreen iskenyt salama romahdutti luolan. Sureva Methildis mietti, tarkoittiko tämä että Jumala oli yhä vihastunut Lugardikseen jonkin salatun synnin takia, mutta muut sanoivat tämän tarkoittavan, että Herra otti näin luokseen pyhän naisen. Hänen ruumiistaan irtileikkaamiaan paloja he kunnioittivat pyhinä, ja vaikka Methildis ei voinut katsoa niihin tulematta pahoinvoivaksi, ei hän voinut kieltääkään heitä sijoittamasta niitä kappelin alttarin sisään. Gertrudis yritti lohduttaa häntä, ja tarjoutui nukkumaan hänen rinnallaan, mutta Methildis torjui hänen tarjoamansa lohdun. Methildisin oli vaikea sopeutua uuteen rooliinsa luostarin abbedissana. Muut tuntuivat koko ajan odottavan häneltä jotain, erityisesti Gertrudis, mutta hän itse halusi vain vetäytyä yksinäisyyteen suremaan Lugardista, jonka vuoksi ainoastaan hän oli tähän elämään astunut. Hän järkyttyi aistiessaan muiden puheissa vihjauksia, ettei hän ollut yhtä pyhä kuin Lugardis; ei tietenkään, eikä ollut koskaan kuvitellutkaan olevansa. Mutta pystyisikö hän pitämään Vuoren kuninkaan vangittuna? Sinun tulee kuolettaa lihaasi, kuten Lugardis teki, Binhildis ja Elisabeth sanoivat hänelle. Sinusta ei voi tulla myöskään Hyvän tien kulkijaa ennen sitä, emme tiedä oletko syntynyt onnenlakki päässäsi. Mutta ajatus oman lihan leikkaamisesta -- rinnan, korvan, tai edes pikkusormen -- kauhistutti häntä. "Minä en ole Lugardis", hän sanoi, "mutta minut hän nimesi seuraajakseen tämän piispan siunaaman luostarin abbedissana. Odotan teidän vannovan minulle tottelevaisuutta, tai muutoin palaavan takaisin maalliseen elämäänne." Useimmat nöyrtyivät suutelemaan hänen sormustaan, mutta Binhildis ei ollut suostuvainen. Hän sanoi lähtevänsä ennemmin itään, missä oli yhä puujumalia kumartavia pakanoita käännytettäväksi, ja otti muutaman hänelle uskollisen mukaansa. Methildis havaitsi auktoriteettinsa olevan vähäinen myös jäljellejääneiden keskuudessa. Ainoastaan Gertrudis teki uskollisesti kaiken mitä hän pyysi, eikä Methildis, peläten menettävänsä tämänkin, torjunut Gertrudiksen halua nukkua yhdessä ja suudellä häntä. Vaikka tilanne olikin uusi, ei se tuntunut väärältä luostarin muuttuneessa ilmapiirissä. Jo Lugardiksen viimeisinä aikoina, hänen ollessaan liian heikko puuttumaan kaikkeen mitä luostarissa puhuttiin, lukutaitoiset kuten isä Heinricus olivat Raamattuun tartuttuaan kertoneet sen ylistävän miehen ja naisen välistä himoa: "Hänen vasen kätensä on pääni alla, hänen oikea kätensä hyväilee minua. Minä vannotan teitä, Jerusalemin tytöt, älkää häiritkö rakkauttamme, ennen kuin itse haluamme herätä." Nyt ilmeni, että jotkut sisaret olivat ottaneet rakastajia maallikkomiesten joukosta ja synnyttäneet näille lapsia, ja vetosivat asian tullessa ilmi Raamattuun. Toisille tämä oli jo liikaa, ja kiivaat riidat alkoivat repiä yhteisöä. Methildis ei kestänyt tätä; hän ei saanut syötyä eikä nukuttua öisin, ajoi Gertrudiksen luotaan, ja rukoili Lugardista auttamaan, mutta tämä ei vastannut. Vaikka luola oli romahtanut, sen musta aukko kummitteli hänen silmissään ja mielessään, piilotellen sitä voimaa mitä hänellä ei ollut. Kun veli Lukas sitten tuli hänen luokseen eräänä iltana, ja tarttui hänen vartaloonsa, hän tervehti ilolla sitä vapautunutta tunnetta minkä lihallinen yhdyntä toi: hän ei ollut Lugardis, vaan kelvoton tähän elämään. Samassa hän tiesi, mitä hänen olisi tehtävä. Seuraavana aamuna Methildis lähti yksin vuoren toiselle puolen, missä tiesi olevan Meingotuksen läänityksen (vanhoilla Emaurrin mailla, joten hän tunsi ne hyvin), ja vaati kopein sanankääntein tätä ritaria (joka oli oikeastaan vain ministerialis eikä siis vapaa mies) viemään hänet isäntänsä luo. Piispan luo päästyään hän kertoi luostarin tilanteen: sisaret kapinoivat ja osa oli jo lähtenyt pois. Ei kai piispa voinut sallia siunaamansa yhteisön hajoavan? Omasta synnistään hän ei maininnut mitään, mutta sanoi alistavansa luostarin piispan päätäntävallalle jos tämä turvaisi hänen asemansa Lugardiksen perijänä. Piispa piti tilannetta vakavana, mutta sanoi tietävänsä mitä tehdä: ei hän luostaria voinut ottaa kontolleen, mutta hän haettaisi luostarielämässä kokeneita sistersiläisnunnia toimimaan Methildisin alaisuudessa, ja näyttämään hyvän kristillisen elämän esimerkkiä kapinoitsijoille. Samalla syntiin sortuneet miehet toimitettaisiin pois, johonkin munkkiluostariin. Näin kävikin. Joitakin viikkoja myöhemmin, vuoden ollessa 1222, kolme sistersiläisnunnaa, Eufemia, Frena ja Roswitha sekä heidän rippi-isänsä Ioannis, kolkuttivat luostarin ovella. Muut tuijottivat äimistyneinä, kuinka uudet sisaret vannoivat uskollisuudenvalan Methildikselle. Mutta kuullessaan että miesten on lähdettävä, ja että jatkossa he olisivat alisteisia Fonsmerusin valvonnalle (kuten oli sistersiläisten tapa), vanhat sisaret puhkesivat avoimeen napinaan, ja sanoivat Methildiksen hylänneen Lugardiksen perinnön. Mikään lupaus hänelle ei siksi enää sitonut heitä. He linnoittautuivat kirkkoon, ja päärakennuksessa oleilevat sistersiläiset alkoivat kyräillä Methildistä, valittaen siitä kuinka heidät on tuotettu omasta luostaristaan tähän Baabeliin missä Herran järjestys ei vallinnut. Methildis ei tiennyt mitä muuta tehdä kuin paeta uudestaan Schweriniin piispan hoiviin; tämähän sotkun oli oikeastaan synnyttänyt sistersiläisillään. Piispa otti hänet kyllä vastaan happamana, ja ihmetteli eikö abbedissa kyennyt hoitamaan laumaansa. Hänhän oli heistä ja heidän synneistään Jumalalle vastuussa viimeisellä tuomiolla. Methildis säikähti, ja lankesi itkien piispan jalkoihin. Ei hänelle ollut kukaan tästä kertonut, hän oli vain seurannut Lugardista, joka näytti aina tietävän mitä tehdä, mutta ei hän itse ollut sellainen. Piispa huokaili raskaasti ja alkoi selittää tilannetta: Samalla kun hän oli kutsunut sistersiläiset paikalle, oli hän luovuttanut vallan suorittaa visitaatio eli tarkastus luostarissa heille. Vastuu oli siis nyt Fonsmerusin, ja Methildiksen oli matkattava sinne avunpyyntöineen. Piispa varusti hänet kuitenkin matkaan aasilla, matkatavaroilla ja saattajalla, ja viikkoa myöhemmin he saapuivat perille. Luostari oli paljon suurempi kuin Grottenberg, mutta nunnien pitkät jonot kulkivat hiljaisuuden vallitsessa sen holveissa, paitsi kun työskentelivät toimissaan työteliäinä kuin mehiläiset, tai puhkesivat hetkipalveluksessa laulamaan kuin enkelit. Abbedissa Elisabet ei kuitenkaan vaikuttanut enkelimäiseltä, ellei sitten arkkienkeli Mikael vihassaan ollut hänen laisensa. Hän oli uskonut lapsensa Methildisin huomaan, mutta tämä oli hylännyt heidät ja paennut kelvottoman paimenen lailla. Elisabetin oli nyt ajateltava ennen kaikkea omiensa sieluja, ja pikimmiten lähetettävä kelvollisempi abbedissa ottamaan ohjat käsiinsä, ja Methildiksen oli avustettava häntä tässä kaikin tavoin. Ja parasta oli valita tehtävään ei vähäisempää henkilöä kuin Fonsmerusin priori, Agnes, jonka tiedettiin olevan hyvä hallitsemaan ihmisiä. Mukaan lähtisi lisäksi vielä yksi vasta Fonsmerusiin saapunut nunna jolle ei ollut löytynyt sieltä sijaa, Scholastica nimeltään. Näin tehtiin, ja Agnes saikin tilanteen Grottenbergissä (tai Monsantrumissa, kuten sistersiläiset sitä halusivat nyt latinalaisittain nimittää), rauhoittumaan uhattuaan tosin ensi töikseen koko paikan sulkemisella jos kapinointi ei loppuisi. Mutta monet näyttivät olevan tyytyväisiä jo siitä, että hän itse väistyi, ajatteli Methildis katkerana. Hänet nimettiin kuitenkin prioriksi, sillä entistä abbedissaa ei sopinut alentaa tavalliseksi nunnaksi, ja Agnes tarvitsi joka tapauksessa hänen apuaan monessa asiassa, eihän hän tuntenut aluetta eikä sen ihmisiä. Vanhat sisaret olivat edelleen kiinnittyneet Lugardiksen muistoon, ja kunnioittivat häntä ja hänen jäännöksiään kuin pyhimystä. Methildis ei enää tiennyt mitä ajatella, sillä hänen unissaan Lugardis ei seissyt pyhien joukossa, vaan katosi pimeään luolaan jonne hän ei voinut seurata. Vielä häiritsevämpiä olivat unet, joissa Lugardis rietasteli alastomana mies- ja naisjoukon keskellä, ja pilkkasi Methildistä hänen avuttomuudestaan. Agnesilla oli kuitenkin omat keinonsa, ja kun Eufemia ja Frena palasivat talvella 1226 matkaltaan, paljastui että he olivat olleet Roomassa noutamassa varhaisten marttyyrien pyhäinjäännöksiä: juhlallisessa translaatiossa kirkon alttariin laskettiin Pyhän Januariuksen ristiinnaulitsemisessa käytetty naula sekä Pyhän Agnesin vereen kastettu kangas. Vaikka Lugardiksen jäännöksetkin saivat yhä jäädä sinne, kielsi Agnes enää osoittamasta niille pyhimyksille varattua kunnioitusta, tai harjoittamasta makuurukousta vanhaan tapaan. Muitakin muutoksia oli tulossa: vanhat sisaret Elisabet, Gertrudis ja Cunigunde saivat väistyä tehtävistään, ja sistersiläissisaret Eufemia, Frena ja Roswitha ottivat haltuunsa kellarinvartijan, noviisimestarin ja yrttimestarin toimet. Vanhan yhteisön väki ei kuitenkaan alistunut, vaan pyysi piispaa nimeämään Lugardiksen pyhimykseksi; he tiesivät kyllä että tämä ei ollut mitenkään tavatonta luostarin perustajien kohdalla, ja tällöin he saisivat taas rukoilla häntä. Agnes puuttui asiaan, sillä hän tiesi jo suuren Innocentius-paavin kieltäneen muita kuin Pietarinistuimen haltijaa kanonisoimasta ketään, niin että piispan oli parempi olla sekaantumatta asiaan. Vanhat sisaret olivat tietysti näreissään asiasta, mutta piispakaan ei yllättäen antanut periksi, vaan kirjoitti Roomaan, ja viime syksynä sieltä vastattiin, että kaksi kuurian lakimiestä on tulossa tutkimaan asiaa. Mutta Methildistä hirvittää, miten toraisan yhteisön nämä tärkeät hengenmiehet näkevät: vasta huomattiin, että alttarin sisästä ovat kadonneet sekä Pyhän Agnesin veriliina, että Lugardiksen rinta. Abbedissa oli raivoissaan, ja vaikka jotkut epäilivät luostarista vähän aikaa sitten karkoitettua huonokäytöksistä noviisia Gerkeä, syytti hän Lugardiksen seuraajia asiasta, ja ilmoitti poistavansa alttarista myös tämän viimeisen jäännöksen, sormen, kunnes Pyhän Agnesin veri palautettaisiin. Näiden kuluneiden vuosien aikana Methildis on tuskaillut omaa tilaansa, ja miettinyt miten paeta tästä häkistä johon hän on itse itsensä sulkenut. Kaikki luostarissa vihaavat häntä petturina tai halveksivat hänen kyvyttömyyttään. Hän kirjoitti isälleen, pyytäen tätä tulemaan väliin, mutta hänen vanhin veljensä Henricus vastasi: Isä oli kuollut, ja Methildis oli kohtalonsa valinnut sitomalla itsensä hupsuun aatelisnaiseen. Jos hän luostariin halusi, olisi parempiakin vaihtoehtojakin ollut, mutta ei von Wesereillä ollut nyt mitään halua saati keinoa lähteä riitelemään koko sistersiläissääntökunnan kanssa hänen asemastaan. Avioon hänen oli turha enää haikailla, ei kukaan ottaisi entistä nunnaa joka oli vieläpä tahrannut sukunsa nimen tunkeutumalla toisen maille irstailijajoukon matkassa. Methildis tunsi katkeruuden nousevan sisällään lukiessaan tätä. Hupsuja, irstailijoita ja maavarkaita, näinkö heistä todella ajateltiin -- varmasti heidän yhteisönsä oli ollut pyhä, olihan Lugardis kamppaillut vuoren kuninkaan kanssa, ja hänen eläessään ihmiset olivat kilvan osoittaneet kunnioitustaan heille kaikille. Mutta jos Lugardis oli Pyhän hengen johdattama pyhimys, minkä tehtävän Jumala on varannut Methildikselle? Vanheta ja katsoa sivusta kun heidän perintönsä siivotaan sivuun? Mutta jos paavi itse julistaa Monsantrumin Lugardiksen olevan osa samaa pyhien yhteyttä kuin Clairvauxin Bernard, Rooman Agnes ja Hippon Augustinus, niin varmasti hänelläkin, Lugardiksen ensimmäisellä opetuslapsella, olisi jokin arvo, niin Henricuksen kuin abbedissa Elisabetin silmissä. Mutta jos Lugardis on jo taivaassa Herran rinnalla, miksei hän puhu lapselleen Methildikselle? Onko hänenkin kontollaan jokin salainen synti, minkä vuoksi Jumala iskee häntä aina uusilla rangaistuksilla? Siksikö, että koko yhteisön -- ja hänen itsensä sen mukana -- sanottiin syyllistyneen lihan himon syntiin? Mutta heillä oli Raamatun sana puolellaan, Laulujen laulu ylisti heidän toimiaan. Vaan aika ajoin puhuessaan muiden kanssa nämä katsovat Methildistä oudosti, korjaavat hänen sanojaan, tai vaihtavat aihetta. Voiko hän luottaa muistoihinsa Lugardiksesta, vai ovatko ne paholaisen luomia unikuvia? == Kontaktit == Isä Heinricus (noin 60 vuotta): Isä Heinricus elää yhä, mutta ei juurikaan muistuta sitä miestä jonka Methildis tapasi metsäkappelissa yli 20 vuotta sitten. Hänen terävä mielensä ja kirkas muistinsa ovat sumentuneet, ja hän kuuluu ripissäkin jo sekoittavan keskenään eri ihmisten tunnustukset. Methildis on aina hieman varonut Heinricusta, sillä hänen ja Lugardiksen suhteeseen kätkeytyi se, mistä hänet itsensä oli suljettu ulos. Sen hän tietää, että Heinricus on lähtöisin eteläisestä Ranskasta, ja kohtasi Lugardiksen tämän vaeltaessa kohti Santiago de Compostelaa. Mecklenburgissa hän johti villiä ehtoolliskulttia Lugardiksen mailla tämän hyväksynnällä, ja luostarin perustamisen jälkeen näytti johtavan sitä pientä piiriä, joka valpurinöinä vietti omia menojaan peltojen laidoilla. Muista vanhoista sisarista hän oli ja on läheinen Elisabethin kanssa. Nyt hän on vanha, höperö, ja elää menneessä, mutta Methildis pelkää eniten sitä mitä hän päästää suustaan, jos kuurian lakimiehet häntä kuulustelevat. Äiti Agnes (40): Methildis on syrjäyttämisensä jälkeen suhtautunut hyvin varoen uuteen abbedissaansa, sillä tämä on hänen harvoja liittolaisiaan luostarissa: tällä on ilmeisesti syynsä pitää hänet priorinaan. Kuitenkin hän tietää sydämessään Agnesin halveksivan häntä, ja öisin hän usein kuulee Agnesin toistavan hänelle sanoja jotka hän kuuli Fonsmerusissa: olet kelvoton paimen, et pystynyt hoitamaan lapsiani, minun on astuttava sijaasi. Mutta vaikka Methildis oli alkuun kiitollinen Agnesille siitä että tämä otti vastuun taakan hänen harteiltaan, on viime vuosina katumus vallannut alaa; ehkä hän antoi periksi liaan helposti, tokihan Lugardiksen täytyi tietää mitä teki kun valitsi juuri hänet? Agnes on sitäpaitsi alhaista syntyperää (suutarin tytär, hänelle kuiskattiin), eikä osaa edes lukea itse: hän käyttää luotettuja sistersiläis-sisariaan (joihin Methildis ei nähtävästi kuulu), erityisesti Scholasticaa, sihteereinään. Isä Ioannis (40): Methildis ripittäytyi ennen isä Heinricukselle, mutta sistersiläisten tulon myötä tämä otti etäisyyttä luostarin päivittäiseen elämään, ja näiden mukana tullut uusi pappi, isä Ioannis alkoi vihjailla että priorin olisi syytä joskus ripittäytyäkin -- hänelle. Methildis tavallaan pitää tästä miehestä, sillä hän ei ole mikään toismaailmallisen hurskauden perikuva, vaan tuo kaikessa vaillinaisuudessaan mieleen elämän luostarin ulkopuolella. Usein hän on luostarikokouksissa toivonut, että varainhankintaa voitaisiin tehostaa kirkon koristamiseksi tai paremman ruoan hankkimiseksi, mitä muut sistersiläiset ovat oudoksuneet (hän oli ilmeisesti aiemmin Erfurtin katedraalissa diakonina -- ihme että hän päätyi Fonsmerusiin eikä johonkin Clunyn riittiä tunnustavaan taloon). Methildis on tunnustanut hänelle maanneensa Lukaksen kanssa ja uneksineensa siitä vielä myöhemminkin (hämmästyttävää kuinka moninaisia unia tästä yhdestä kerrasta voi nähdä!), ja se että hän saa näin isä Ioanniksen hengityksen kiihtymään on tuottanut hänelle salaista iloa. Vaikeampi hänen on ollut kuvata niitä katkeria ja vihaisia ajatuksia, joita hänellä on Lugardista, muita sisaria, sukuaan ja -- salve regina -- isää Jumalaa kohtaan. Isä Lukas (40): Methildis ei ollut kiinnittänyt paljoa huomiota ritarisäätyiseen Lukasiin, joka saapui luostariin niinä hyvinä vuosina kun Lugardis vielä eli. Hänen isänsä oli luvannut molemmat poikansa Jumalalle, ja näistä Matteus oli ottanut ristin, mutta Lukas valinnut mieluummin rauhan tien. Lugardiksen kuoleman jälkeisessä sekasorrossa hän muistaa kuitenkin Luukkaan seisseen monasti hänen tukenaan, ja siksi hän ei osannutkaan (tai halunnut?) vastustella kun tämä tuli hänen luokseen ja he molemmat rikkoivat valaansa vastaan. Tapahtuneen jälkeen Methildis ajatteli, että Lukas lähtee muiden veljien mukana, mutta hän hankkikin itselleen Magdeburgin piispalta pappisvihkimyksen, ja sai siksi jäädä Monsantrumiin. Agnes ei näytä kuitenkaan suuresti arvostavan paikallista pappia jolla (toisin kuin Henricuksella) ei ole edes iän tuomaa arvovaltaa. Myös Methildis on pitänyt häneen etäisyyttä, peitelläkseen tapahtunutta niin itseltään kuin muilta. Cunigunde (50): Cunigunde oli Lugardiksen ja Methildiksen mukana jo kaksikymmentä vuotta sitten heidän ajaessaan paholaista Grottenbergin luolasta, ja samoin kymmenen vuotta sitten Lugardiksen kertoessa viimeistä tahtoaan heille samaisessa luolassa. Hänen miehensä oli myös ritari, ja tiedät hänen vierailleen Emaurrin talossa Lugardiksen vieraana. Methildis tietää hänen olevan yksi niistä onnenlakki päässä syntyneistä, jotka kulkivat öisin ajamassa paholaisia pelloilta. He olivat läheisiä kuten kaikki alkuyhteisön jäsenet, mutta sen jälkeen kun sistersiläiset tulivat Cunigunde on suhtautunut häneen kylmästi -- vaikka onkin hyvää pataa esimerkiksi Roswithan, seuraajansa yrittimestarina, kanssa. Gertrudis (40): Gertrudis tulee varakkaasta Cromerin kauppiassuvusta Rostockista, ja liittyi Grottenbergin yhteisöön heti perustamisvaiheen jälkeen, jäätyään itse leskeksi. Kellarinvartijana (ja onnenlakki päässä syntyneenä) hänkin oli Lugardiksen luotettuja, ja tämän kuollessa he hakivat lohtua toisistaan. Nyt Gertrudis tuntuu kuitenkin vihaavan häntä vielä enemmän kuin muut, eikä juuri vaihda hänen kanssaan sanoja ellei ole pakko. Kerran kuitenkin heidän ollessaan kaksin kirkossa rukoilemassa (polvillaan, kuten sopivaa oli) Gertrudis rikkoi hiljaisuuden toteamalla, että hän, Cunigunde ja Elisabeth olivat menneet Henricuksen vanhalle metsäkappelille rukoilemaan, ja Lugardis oli ilmestynyt heille, ja he olivat nähneet Lugardiksen nousevan taivaalliseen valoon, siunaten heitä samalla. Methildis lähti itse salaa yksin käymään siellä, mutta ei nähnyt mitään. Hän mietti, olisiko Gertrudis voinut keksiä jutun vain häntä pilkatakseen, mutta hän muisti Eufemian kertoneen kuulleensa maallikkoveljiltä samanlaisia huhuja Lugardiksen ilmestyksistä tuossa kappelissa. Elisabeth (40): Läheisen Schlossenin kylän Friuntin kutojasukuun syntynyt Elisabeth oli oikeastaan Lugardiksen alustalaisia, ja kertoi usein Kristuksen pelastaneen hänet avioliitolta Cunraduksen, sen turmeltuneen papin kanssa, antamalla hänelle taudin joka vei hänen hedelmällisyytensä. Elisabeth ei ollut niinä kolmena yönä luolassa heidän kanssaan, mutta antoi kuitenkin luostarilupauksen ensimmäisten joukossa, ja tuli myöhemmin yhteisön noviisimestariksi. Yhdessä isä Henricuksen kanssa he myös kasvattivat Walpurga-nimistä lasta, jonka joku onneton hairahtunut sisar oli synnyttänyt (myöhemmässä sekasorrossa tuo lapsi katosi). Heinricuksen hiipumisen jälkeen Elisabeth näyttää ottaneen johtoaseman pienessä vanhojen sisarten joukossa, ja epäilemättä hän abbedissan kielloista huolimatta lähtee edelleen valpurinyönä suorittamaan hedelmällisyysriittejään. Ysabel (45): Viides yhä elossa oleva sisar luostarin varhaisvaiheilta, Ysabel liittyi yhteisöön palattuaan matkaltaan Jerusalemiin, josta toi luostarin alttarilla olevan pienen Kristuksen kuvan. Aiemmin hän myös usein kuvaili värikkäästi pyhää kaupunkia ja kaikkea ihmeellistä mitä siellä näki (ihmisiä joilla on sininen iho! toisia jotka puhuvat takaperin! läjäpäin parantuneiden rampojen hylkäämiä sauvoja!). Nyt hän on kuitenkin sokea ja vaikenee myös aiemmin näkemästään, ehkä koska sokeus iski samana yönä kun Lugardis kuoli. Toisin kuin muut vanhat sisaret, hän on saanut jatkaa tehtävässään esilaulajana, kouluttaen tosin sisar Rixendasta itselleen seuraajaa. Methildisin tavoin hänkin näyttää olevan ulkopuolinen Elisabethin, Cunigunden ja Gertrudiksen piiristä, mutta kovin läheisiä heistä kahdesta ei silti ole tullut. Ysabel on aina vaikuttanut siltä kuin kantaisi jotakin suurta surua sydämessään. Ehkä hänet on valittu eläytymään Kristuksen kärsimyksiin tavallista voimallisemmin, sanovat toiset, eikä ihmisten seura voi tätä lievittää. Adelheidis (20): Yksi luostarin noviiseista, vuosi sitten saapunut Adelheidis on Cunigunden veljentytär ja viettää aikansa paljolti vanhojen sisarten seurassa (mutta on Nathalieta säyseämpi, eikä ole herättänyt Agnesin vihaa). Methildis ei tunne häntä hyvin, mutta joskus kun he kohtaavat muistuttaa tämä häntä menneistä ajoista tavalla mitä hän ei pysty paikallistamaan. Eufemia (30): Vaikka Eufemia on nöyrän ja luostarinsa edestä kaikkensa antavan nunnan perikuva, on Methildis on aistinut hänen suhtautumisessaan itseensä peiteltyä vihamielisyyttä. Ehkä hän ei ole sopeutunut elämään luostariyhteisössä niin hyvin kuin miltä vaikuttaa, sillä myös hänen ja pitkäaikaisen toverinsa Frenan välisessä kanssakäymisensä on erottunut hankausta ja jäykkyyttä. Methildis muistaa myös, että Monsantrumiin saavuttuaan hänellä oli öisiä riivauskohtauksia (kouristelua ja vaeltelua). Hän on kotoisin etelämpää, Magdeburgista Elben laaksossa, jossa isänsä on varakas kauppias. Frena (30): Noviisimestari Frena on ystävällinen, ja jopa hyväuskoinen, mutta aatelisena pitää itseään ilmeisesti muita parempana, ja näyttää välttelevän töitä joita ei pidä itselleen sopivina (eivät hänen sukunsa, von Mitnachtit, ainakaan von Wesereitä suurempia ruhtinaita ole!). Tämä kahtiajakoisuus sävyttää myös hänen suhtautumistaan noviiseihin, joita hän kohtelee näennäisen ankarasti mutta kuitenkin helposti heltyen. Hänen asenteensa Methildistä kohtaan ei juuri eroa tästä. Scholastica (30): Methildis muistaa elävinä hetket pitkällä matkallaan Fonsmerusista Monsantrumiin Agnesin, Meingotuksen ja Scholastican seurassa. Viimeksimainittu tuntui liioitellulla hurskaudellaan haluavan korostaa omaa ylemmyyttään. Hän on kotoisin yllättävän kaukaa, Münchenistä, jossa hänen sukunsa käy kauppaa, ja oli aiemmin clunyläisluostarissa, jonka lepsuutta välillä paheksuen muistelee. On hieman yllättävää että Scholastica on säilyttänyt asemansa Agnesin luottokirjurina, sillä hän on ilmaissut tyytymättömyyttään luostarin toimintaan ja haluaisi sen noudattavan vielä tiukemmin Benediktuksen säännön mukaista köyhyyden ihannetta. Meingotus (40): Meingotus on yksi niistä monista miehistä jotka ovat alhaisesta syntyperästään huolimatta nousseet ritarisäädyn liepeille sitoutumalla voimakkaaseen herraansa. Methildis ei voi olla tuntematta pientä ylenkatsetta tätä miestä kohtaan, erityisesti koska ikävät muistot värittävät hänen jokaista kohtaamistaan tämän kanssa. Eräs maallikkoveli kutsui häntä kerran "piispan vasemmaksi kädeksi jolla tämä pyyhkii takapuolensa" (Methildis ei ole aivan varma mihin tämä viittasi). Hiljainen mies, jonka ajatuksista ei ole helppo saada selvää. Heidän yhteisellä matkallaan Fonsmerusiin Methildis muistaa nähneensä tämän toistuvasti tuijottamassa papereita, jotka kuitenkin kätki nopeasti huomatessaan tarkkailijan. Theresa (35): Vuosi sitten Fonsmerusista scriptoriumia perustamaan tullut sisar, joka ei muuten kiinnostaisi Methildistä, mutta kaksi viikkoa sitten hän juoksi kirkosta kertoen, että pyhimys oli parantanut hänen alkavan sokeutensa. Mutta kuka pyhimys -- sitä tuo onneton ei osannut sanoa, sillä hän oli nähnyt vain kirkkaan hahmon. Äiti Agnes oli vahvasti sitä mieltä, että tämän täytyi olla Pyhän Agnesin työtä, mutta kun alttari avattiin, paljastui juurikin että tämän pyhäinjäännös ei ollut siellä! Samalla huomattiin myös Lugardiksen rinnan katoaminen, jäljellä olivat enää tämän sormi ja Pyhän Januariuksen naula, joten kaikki olivat sitä mieltä että toinen näistä on Theresan parantanut. Miksi ammoin etelässä kuollut piispa välittäisi pienen pohjoisen luostarin kopistista? Kyse täytyi olla Lugardiksesta, joka sittenkin kuulee rukoukset! Veli Bagdemagus (30): Oudonniminen munkkiveli tuntemattomasta sääntökunnasta. Hän on pyörinyt lähialueilla viime ajat, ja kuulemma kysellyt Lugardiksesta paikallisilta. Joku väitti hänen kirjoittavan tästä pyhimyselämäkertaa -- jos näin on, Methildiksen on ehdottomasti nähtävä se ja saatava kertoa miehelle tietonsa, sillä kuka tuntisi Lugardiksen paremmin kuin hän?