Completorium
Etusivu - Käytäntö - Taustamateriaali - Ilmoittautuminen - JärjestäjätLuostarielämästä
Luostarielämään eniten vaikuttanut dokumentti lienee Pyhän Benedictus Nursialaisen luostarisääntö (kirjoitettu n. 530). Tämä oli hyvin käytönnönläheinen ohjeisto ja laajasti arvostettu kaikissa läntisen kristikunnan luostareissa. Sistersiläiset korostivat Benedictuksen säännön tarkkaa noudattamista ja katsoivat hänen nimeään kantavien benediktiiniluostareiden lipsuneen siitä liikaa. Mutta käytännössä benediktiinit jakautuvat monin tavoin, sekä itsenäisiin luostareihin että erilaisiin yhteenliittymiin, huomattavimpana Clunyn emoluostaria seuraavien yhteisöjen verkosto. Erot sääntökuntien välillä eivät muutenkaan olleet ilmeisiä, kuten tutkimuskirjallisuudessakin todetaan:
"Sekavista järjestelyistä kertovat myös 1200-luvun alkupuolella Thüringeniin perustetun Helftan nunnaluostarin vaiheet. Tämä yhteisö oli kolmen kuulun oppineen naismystikon, Mechthild Madgeburgilaisen (n. 1208-n.1282), Mechthild Hackebornilaisen (n.1240-n.1298) ja Gertrud Suuren (n. 1256-1302) koti, mutta siitä huolimatta luostarin institutionaalinen asema on yhä epäselvä. Yhteisöstä puhutaan sekä benediktiini- että sisterssiläisluostarina, mutta sen historiaan vaikuttivat myös rippi-isinä toimineet fransiskaanit ja dominikaanit." (Maiju Lehmijoki-Gardner teoksessa Keskiajan avain, s. 153)
Jeesuksen oppilaspiiriin kuuluvat sisaret Martta ja Maria kuvasivat luostarielämän kaksinaista luonnetta. Vieraiden hyvinvoinnista ja taloudenpidosta huolehtinut Martta ilmensi työntekoa, aktiivista elämää (vita activa), kun taas Jeesuksen jalkojen juuressa tämän opetuksia vaiti kuunnellut Maria ilmensi rukousta ja mietiskelevää elämää (vita contemplativa).
Benediktuksen luostarisäännön perusperiaatteet on usein tiivistetty sanontaan "ora et labora", rukoile ja tee työtä. Mutta Benedictus kehotti ennen kaikkia kohtuullisuuteen. Kohtuutonta asketismia pyrittiin hillitsemään, kuten muitakin ylilyöntejä. Ruoan suhteen asketismi ilmeni ennen kaikkea liharuokien välttämisessä. Säännön mukaan niitä tarjottiin vain raskaimpia fyysisiä töitä tekeville sekä sairaille (alkuaikojen sistersiläisluostareissa tosin vain jälkimmäisille). Samoin viiniä pyrittiin tarjoamaan vain hillitysti, mutta tarkka määrä vaihteli; päivittäisenä juomana oli yleensä olut. Tiukempaa askeesia noudatettiin paastonaikana.
Luostariin saapuminen
Sistersiläisluostariin pyrkivä aloitti vietti ensimmäiset päivät luostarin vierasmajassa, mutta kun tämän kutsumusta luostarielämään oli selvitetty, hänet otettiin virallisesti noviisiksi. Kahden, kahdeksan ja kahdentoista kuukauden kohdalla noviisille luettiin luostarisääntö ja kysyttiin kullakin kerralla, oliko tämä halukas ja kykenevä elämään säännön mukaan. Jos noviisi vielä vuoden jälkeenkin vastasi myöntävästi, hän sai tehdä luostarilupauksensa (ks. alla). Clunyläisluostareissa tätä vuoden noviisiaikaa oli lyhennetty, muunmuassa jotta luostari pääsisi nopeammin käsiksi luostariinpyrkijän omaisuuteen. Sistersiläisluostareissa kuitenkin pidettiin tiukasti kiinni tästä vuoden noviisiajasta, jotta luostariin pyrkijä sai rauhassa tutkia kutsumustaan. Luostarilupausten antoon liittyi seremonia, joka muistutti avioliittoon vihkimistä (esimerkiksi käden kääriminen alttarivaatteeseen Benedictuksen säännössä); sulhasen paikalla oli kuitenkin Kristus tai kirkko. Tämä avioituminen Kristuksen kanssa korostui ennen kaikkea nunnien kohdalla; nunnien huntukin muistutti hääperinteistä. Teologisesti kuitenkin myös munkin sielu ymmärrettiin Kristuksen morsiameksi.
Nunnien pyhitys. Kuvatekstissa nunnia kehotetaan ottamaan tämä poika imetettäväkseen, jotta he saisivat häneltä palkkionsa. Sormusten vaihtaminen muistuttaa kuitenkin maallisesta avioliittoseremoniasta.
Aiemmin oli usein tapana lahjoittaa lapsi luostarille; vanhemmat saattoivat ajatella ansioituvansa Jumalan silmissä lahjoituksella, tai lapsi saatettiin lahjoittaa kiitokseksi - esimerkiksi vaikean synnytyksen aikana vanhemmat saattoivat rukouksissaan luvata lapsen Jumalalle, jos tämä auttaisi äitiä ja lasta selviämään synnytyksestä hengissä. Sistersiläiset kuitenkin pitkälti luopuivat tästä käytännöstä ja ottivat luostareihinsa vain aikuisina omasta vapaasta tahdostaan tulleita. Teini-ikäinen katsottiin kuitenkin aikuiseksi tässä suhteessa; tarkkoja ikärajoja ei ollut, mutta käytännössä n. 13 vuotta oli eräänlainen suuntaa-antava alaikäraja noviisille.
Luostarielämän keskeisin vaatimus oli luostarilupauksessa annettu "kolminkertainen lupaus" köyhyydestä, naimattomuudesta ja kuuliaisuudesta. Köyhyys viittasi ennen kaikkea henkilökohtaiseen omaisuuteen; luostariin tuleva varakas henkilö lahjoitti yleensä luostarilupauksen yhteydessä omaisuutensa luostarille, ja/tai hyväntekeväisyyteen. Varakkaiden perheiden tyttärien tullessa nunnaluostariin he yleensä toivat mukanaan ja lahjoittivat luostarille myötäjäisrahansa. Aikaa myöten monet luostarit olivat varsin varakkaita, ja erilaiset herätys- ja ryhtiliikeet, esimerkiksi 1200-luvun alussa vaikuttava köyhyyden herätys, kritisoivat varakkaita luostareita köyhyyslupauksen rikkomisesta. Naimattomuuslupaus ei kieltänyt vain avioitumista, vaan viittasi selibaattivaatimukseen. Kaikenlaista kanssakäymistä vastakkaisen sukupuolen kanssa pyrittiin rajoittamaan mahdollisuuksien mukaan; tämä koski erityisesti nuoria munkkeja ja nunnia, sillä keski-ikäisten ja iäkkäiden katsottiin olevan jo lihan himojen yläpuolella. Kuuliaisuus oli ehdotonta kuuliaisuutta luostarin ja sääntökunnan johtajille, jotka nähtiin yleensä itsensä Jumalan tehtäviinsä asettamina.
Luostarin työt ja hallinto
Nunnat ja munkit tekivät luostarissa merkittävän osan ajasta työtä. Luostareissa muun muassa kasvatettiin vihanneksia, hedelmiä, viljaa ja yrttejä, laitettiin ruokaa, pestiin pyykkiä, pilkottiin polttopuita, tuotettiin viiniä, olutta ja hunajaa, tarjottiin lääkintäpalveluja paikalliselle väestölle, koulutettiin noviiseja ja joskus myös paikallisen väestön lapsia, kehrättiin, kudottiin ja kirjottiin kankaita sekä kopioitiin ja kuvitettiin käsikirjoituksia. Lahjoituksia tehneiden puolesta rukoiltiin sielunmessussa, ja nämä saattoivat jopa saada hautapaikan luostarin mailta, aloittaen näin matkansa ikuisuuteen pyhien miesten ja naisten keskeltä (tässä kohtaa tietysti myös punnittiin luostarin ja sen asukkaiden maine esimerkillisten kristittyjen yhteisönä).
Käytännössä suuren yhteisön elättämiseksi tarvittiin myös omistuksia, jotka tuottivat ruokaa, rakennusmateriaalia ja polttopuuta. Koska sistersiläisten luostari-ihanteeseen kuului että veljien ja sisarten tuli elää oman työnsä hedelmistä, kielsi heidän sääntönsä kymmenysten keräämisen sekä vuokran ottamisen esimerkiksi myllyistä ja uuneista. Samoin he kavahtivat maaomaisuuden myynnistä saatavaa tuloa "clunyläisenä" köyhyyslupauksen kiertämisenä. Käytännössä näiden rajoitusten noudattaminen oli vaikeaa, sillä luostarit saattoivat saada perintölahjoituksina kaukana olevia maatilkkuja, joiden hoitaminen omin voimin oli ylettömän raskasta. Aina he eivät myöskään "saaneet" raivata maitaan koskemattomaan korpeen, vaan joutuivat mukautumaan olemassaolevan talousjärjestelmän puitteisiin. Jatkuvaa huolta ihanteiden noudattamisesta kannettiin juuri siksi, että se oli käytännössä varsin vaikeaa.
Työn määrä ja laatu vaihteli alueen, luostarin varakkuuden ja myös nunnan/munkin yhteiskuntaluokan mukaan. Esimerkiksi ylemmistä luokista tulleet nunnat joutuivat harvoin raskaaseen fyysiseen työhön, vaan keskittyivät usein enemmän esimerkiksi ompelutöihin ja käsikirjoitusten parissa työskentelyyn. Sistersiläiset herättivätkin aikalaisissaan sekä kummastusta että kunnioitusta, sillä myös maatyöhön tottumattomat ylhäissyntyiset osallistuivat maatöihin toukotöiden ja sadonkorjuun aikaan. Kuitenkin heidän luostareissaan myös maallikkoveljien ja -sisarten (conversi) asema oli kaikkein selkeimmin kirjoitettu osaksi luostarijärjestystä: nämä tekivät raskaimmat työt ja olivat lukutaidottomina varsinaisiin luostarilupauksen antaneisiin veljiin ja sisariin nähden alisteisessa asemassa.
Luostarin käytännön toimintaa hoitivat viranhaltijat, joilla oli omat vastuualueensa. Keskeisimpiä virkoja olivat seuraavat:
- Apotti/abbedissa oli luostarin johtaja, jota kohtaan kaikkien tuli osoittaa kuuliaisuutta. Hän oli sekä luostarin toiminnan käytännöllinen johtaja että usein myös luostarin asukkaiden hengellinen isä tai äiti.
- Priori oli luostarin varajohtaja, joka avusti apottia tai abbedissaa luostarin toiminnan ohjaamisessa. Sekaannusta aiheuttaa, että joskus priori oli luostarin johtaja de facto (esimerkiksi luostarin ollessa alisteinen jollekin isommalle luostarille ja sen apotille), ja jotkin sääntökunnat (kartussiaanit ja mendikanttiveljestöt) suosivat sitä nimityksenä johtajilleen.
- Kellarinvartija (cellarer) huolehti luostarin varojen ja muun omaisuuden konkreettisesta hoidosta ja kirjanpidosta.
- Sakristi vastasi luostarin jumalanpalveluselämästä (yleensä yhdessä messuja toimittavan papin/pappien kanssa) ja hänen alaansa kuuluivat mm. jumalanpalvelusten musiikki, kirkon kunnossapito, alttarin koristelu jne.
- Esilaulaja (cantor) oli sakristin alainen ja hoiti omalta osaltaan jumalanpalvelusmusiikkia. Hän saattoi esimerkiksi toimia kuoron johtajana.
- Portinvartijan/almujenjakajan vastuulla olivat suhteet ympäröivään yhteisöön, jonka köyhiä hän avusti.
- Yrttimestari oli luostarin lääkäri, joka vastasi parantavien yritten kasvatuksesta sekä sairaanhoidosta.
- Scriptoriumin (kirjaston) hoitaja joka usein oli samalla kopisti (käsikirjoitusten kopioija) vastasi luostarin kirjastosta ja kirjallisesta toiminnasta muutenkin. Luostarit saattoivat ansaita merkittäviäkin rahasummia tuottamalla koristeellisia käsikirjoituksia rikkaille asiakkaille. Samalla kirjaston kerääminen ja ylläpitäminen teki luostareista oppineisuuden keskuksia.
Lukuunottamatta apottia/abbedissaa sekä prioria useimmat viranhaltijat valitsivat itselleen oppilaan, joskus useammankin, joille pyrkivät siirtämään taitojaan. Usein oppilas seurasikin opettajaansa virkaan tämän kuollessa.
Päivärytmi luostarissa
Luostarin päivärytmi rytmittyi ennen kaikkea rukoushetkien mukaan. Vaihtelevilla nimillä kulkeneita rukoushetkiä oli vuorokauden aikana hieman luostarin mukaan vaihteleva määrä, mutta tavallisimmin kahdeksan, kuten pyhä Benedictus oli määrännyt. Usein vietettiin esimerkiksi seuraavia:
- klo 3 Vigilia, yörukous
- klo 6 Matutinum/laudes, auringonnousun aikaan (pelissä tämä jää pois)
- klo 9 Prima, ensimmäinen hetki
- klo 12 Tertia, kolmas hetki
- klo 15 Sexta, kuudes hetki
- klo 18 Nona, yhdeksäs hetki
- klo 21 Vesper, iltarukous
- klo 24 Completorium, rukous päivän päättyessä; tämä hetkipalvelus erosi muista niin, että se sisälsi myös synnintunnustuksen (ajatuksena oli saada synninpäästö viimeiseksi, siltä varalta, että äkkikuolema koittaisi yön aikana)
Munkit laulamassa hetkipalveluksessa.
Oletusarvoisesti kaikki tulivat rukoushetkiin ja työnteko keskeytettiin siksi ajaksi. Harvoja poikkeuksia saattoivat olla esimerkiksi liian sairaat, vuodepotilaina olevat munkit/nunnat. Joskus harvoin joku jotakin keskeistä työtehtävää hoitava viranhaltija tms. saattoi saada myös luostarin johtajalta vapautuksen tietystä/tietyistä rukoushetkistä, esimerkiksi vakavasti sairasta potilasta hoitava yrttimestari (tai tämän oppilas) tai pidemmän matkan päässä olevalla pellolla työssä olevat munkit/nunnat.
Rukoushetkien välissä olivat ateriat sekä työntekoa. Syödessä ei ollut luvallista keskustella, vaan oli kuunneltava yhden munkin/nunnan lukemaa tekstiä. Aikaa pyrittiin varaamaan myös vapaalle rukoukselle ja mietiskelylle. Luostarin rukouselämä ei ollut vain munkkien tai nunnien oman hengellisen elämän hoitoa, vaan sillä oli tärkeä yhteiskunnallinen merkitys: luostarin katsottiin lukevan rukouksia koko ympäröivän yhteisön ja maailman puolesta ja näin edistävän yhteistä hyvää.
Itsekuri ja järjestys
Luostarielämään sitoutunut alistui tiukkaan kuriin, ja aikalaisten silmissä sistersiläisten harjoittama kieltäymys oli poikkeuksellisen ankaraa. Asketismia ei kuitenkaan pidetty itsetarkoituksellisena, vaan sillä tavoiteltiin vapautumista maailmallisuuden kahleista; ruoan ja unen tarkoitus oli voimistaa, ei tuottaa nautintoa. Apotin ja abbedissan tuli myös valvoa, ettei kukaan kiduttanut itseään liikaa (varsinkin innokkaiden noviisien ongelma).
Sistersiläisluostarien väki kokoontui päivittäin kokoukseen, jossa käytiin läpi päivittäisiä rikkomuksia, ja apotti tai abbedissa määräsi rangaistuksia. Vähäisistä rikkeistä, kuten laiskuudesta, myöhästelystä, hiljaisuuden rikkomisesta ja ahneudesta rankaistiin paastolla, raipoilla tai etujen menetyksellä. Vakavista rikkeistä, joihin kuuluivat väkivalta, uskosta luopuminen ja luostarivalan rikkominen, saattoi seurata eristystä tai väliaikainen siirto toiseen luostariin (tähän tarkoitukseen käytettiin joskus ankaruudestaan kuuluja kartussiaaniluostareita). On syytä ymmärtää, että näiden rangaistusten tavoitteena oli tehdä yhteiselon jatkuminen mahdolliseksi; tiiviissä, kaikkien osallisten jatkuvasta yhteispelistä riippuvaisessa yhteisössä ongelmiin oli puututtava nopeasti ennen kuin ne tuhosivat työrauhan. Lihan heikkoudet ymmärrettiin hyvin, olihan luostarilaitoksella siitä vuosisatainen kokemus. Katuvat otettiin takaisin yhteisöön nopeasti, sillä apotti tai abbedissa tiesi olevansa vastuussa laumansa jäsenistä tuomiopäivänä. Laiskureista ei pitänyt kukaan, sillä he olivat taakka kaikille.
Suurimpia munkkeja ja nunnia vaanivista vaaroista olikin toisteisuuden, yksinäisyyden ja mauttoman ruoan tuottama tympäännys (acedia tai accidie), demoni joka ajoi uhrinsa levottomuuden, piittaamattomuuden ja kyvyttömyyden tilaan. Sitä vastaan kamppailtiin ruumiillisella työllä. Toisaalta erityisesti noviisien (mutta myös kokeneempien luostarilaisten) oli vaikea jaksaa pysytellä hereillä öisissä toimituksissa. Nukahtamisen vaaroista varoittivat tarinat, joissa Kristus laskeutui ristiltä läimäyttämään nuokkuvaa veljeä, tai Neitsyt Maria kiersi osallistujien joukossa valvomassa heidän vireyttään. Munkki tai nunna ei ollut koskaan vapaa taivaallisesta valvonnasta. Toisille juuri yksityisyyden puute oli vaikea kestää, mutta yleisesti ottaen kanssaveljien ja -sisarten tuki oli keskeisen tärkeää, ja sistersiläisluostareiden elinkaareen kuuluva jakautuminen uusiksi yhteisöiksi oli traumaattinen kokemus niin lähteville kuin jääville.
Erakot ja papit
Piispa siunaa erakon muurattuun kammioonsa.
Luostarilaitoksen taustalla oli jo antiikin aikana syntynyt askeettinen erakkoliike, jonka Benedictus Nursialainen ja tämän aikalaiset organisoivat järjestäytyneiksi yhteisöiksi, luostareiksi. Luostarilaitosta edeltänyt erakkoliike jatkui kuitenkin jossain määrin halki keskiajan: luostarilaitoksen ulkopuolella eli yksittäisiä pyhiä miehiä ja naisia, jotka pyrkivät mahdollisimman paljon eristäytymään maailmasta. Osa saattoi elää tietyn kirkon tai luostarin yhteydessä, vaikka ei kuulunutkaan luostarin viralliseen hierarkiaan. Usein erakot olivat sidottuja erakkomajaansa, joka saattoi olla umpeen muurattu kammio, kuten 1300-luvun englantilaisella mystikolla, Juliana Norwichlaisella. Toisaalta erakkoryhmiä myös sulautettiin osaksi jonkin luostarisääntökunnan virallista hierarkiaa silloin kun se oli mahdollista.
Benediktuksen 500-luvulla kirjoitettu sääntö suhtautuu nuivasti papistoon, ja alkujaan munkeilla ei juuri ollut pappisvihkimyksiä. Varhais- ja sydänkeskiaikainen seurakuntapapisto oli kirjava ja lähteissä vajavaisesti edustettu joukko: maaseudulla he toimivat usein paikallisen maanomistajan alaisuudessa ja tämän omistamassa kirkossa, kaupungissa piispan alaisuudessa, mahdollisesti eläen yhteiselämää tämän taloudessa. Heidän oppineisuutensa ja moraalinen laatunsa oli kirjava, ja toisin kuin munkit, he eivät olleet sitoutuneet mihinkään sääntöön joka olisi vaatinut köyhyyttä, eikä pappien naimattomuuskaan ollut itsestäänselvyys, ei ennen eikä jälkeen tätä 1000-luvulla painottaneen gregoriaanisen reformin. Myöhempi kehitys liudensi kuitenkin tiukkaa erottelua: sydänkeskiajalla kaupunkeihin syntyi yhteiselämää elävien pappien "kaniikkisääntökuntia" (canonici regulares), ja clunylainen, liturgiaa painottava luostarielämä johti munkkien pappisvihkimyksiin: luostarin messun toimittamisen lisäksi heidän tehtäviinsä kuului muiden veljien tai sisarten rippi-isinä toimiminen (myös apotit saattoivat ottaa vastaan rippejä, mutta abbedissoilta tämä oli yleensä kielletty). Maallikoiden sielunhoito on kuitenkin ollut "sekulaaripapiston" (secularis viittaa tässä säännön, regulus, puutteeseen), ja siksi mendikanttiveljestöjen missio saarnata kaikelle kansalle astui ennen kaikkea näiden varpaille: vertailussa heidän elintapansa eivät näyttäneet erityisen pyhiltä, ja sanankuulijoiden ohjautuminen muuanne tuntui myös heidän taloudessaan.
Lähteet
Mikko Heimola & Minna Heimola