= Sisar Eufemia (kirj. Mikko Heimola 2011-2012)= Eufemia, silloin vielä nimeltään Emeludt, syntyi Herran vuonna 1201 magdeburgilaisen kauppiaan taloon. Tai oikeastaan kyse oli Elben kaupalla menestyvästä kauppahuoneesta, eikä myöskään tyttäristä ja pojista ollut siellä puutetta. Hänen isänsä Gottfrid oli hyvin harras mies, joka muisti taajaan kiittää Jumalaa siitä onnesta minkä tämä oli hänen ylleen suonut, ja lahjoitti avokätisesti kirkolle ja luostareille. Emeludt oli tästä hyvillään, sillä vaikka muuten kunnon kristittyjä olivatkin, jotkut kauppiasluokan jäsenet ilmaisivat vain puoliksi peiteltyä halveksuntaa luostarien suojissa eleleviä munkkeja kohtaan (toki monilla tämä liittyi siihen, että luostarit kilpailivat halvoilla tuotteillaan heidän kanssaan). Emeludt pyysikin usein päästä isänsä mukaan hänen vieraillessaan läheisessä Fonsmerusin sistersiläisluostarissa, jonka nunnien työteliäisyys ja heidän käytöksestään huokuva hartaus tekivät häneen syvän vaikutuksen. Se oli jotain aivan muuta kuin se meluisa, karkea elämä mitä kaupungissa vietettiin. Gottfrid huomasi kyllä tyttärensä tuntevan vetoa luostarielämään, ja rohkaisikin tätä: olihan Herralle otollista antaa yksi lapsistaan hengelliselle elämälle. Koska luostarin vaatimat myötäjäiset olivat pienemmät kuin mitä tyttären naittamiseen menisi, ei tämäkään ollut este. Kirkkaana kevättalven aamuna 1215 hänen isänsä ajoi Emeludtin Fonsmerusiin, missä hänet majoitettiin ensin vierasmajaan saamaan muutaman päivän ajan käytösoppia, minkä jälkeen hän saattoi liittyä muiden noviisien seuraan noviisimestari Philippan alaisuudessa. Emeludtin noviisiaika kului nopeasti. Kaksi kuukautta hänen saapumisestaan hänelle luettiin Pyhän Benediktuksen laatima luostarisääntö, ja kysyttiin, haluaako hän sitoutua noudattamaan sitä. "Nöyryyden ensimmäinen askelma on, että pitää Jumalan pelon aina silmiensä edessä" kaikui hänen korvissaan, mutta hän sanoi pyrkivänsä tähän. Sama toistui kahdeksan kuukauden kohdalla. "Toinen nöyryyden askelma on hylätä oma tahonsa ja pidättäytyä mielihalujensa täyttämisestä." Ja taas kahdentoista jälkeen: "Kolmas nöyryyden askelma saavutetaan, kun Jumalan rakkauden tähden alistuu kuuliaisesti ylempänsä tahtoon." Emeludt vakuutti haluaan tähän. Vaikka hän kaipasi perhettään, erityisesti isäänsä, ei hänen ollut vaikea vakuuttaa kirjeissään heille, että hän iloitsi kohtalostaan. Säännön mukainen elämä -- nöyryys, vanhempien sisarten totteleminen, jatkuva Kristuksen kärsimyksiin eläytyminen -- näyttäytyi hänelle rauhan ja harmonian täyttämänä; hän iloitsi myös saadessaan oppia luku- ja kirjoitustaidossa. Vuoden kuluttua, koko yhteisön edessä abbedissa Elisabet kysyi häneltä, mitä hän heiltä halusi. "Haluan vain Jumalan armoa, ja siksi olla tämän pyhän yhteisön jäsen." Nunnat kerääntyivät hänen ympärilleen, kasvot loistaen Jumalan iloa siitä, että he ovat saamassa uuden sisaren. Kappelissa alttarin ja Clairvaux'n Pyhän Bernardin jäännösten edessä hän vannoi köyhyyden, kuuliaisuuden ja siveyden kolme valaa. Abbedissa lausui: "Puhuit hyvin; nimesi tässä uudessa elämässä on siis oleva Eufemia." Kristuksen morsiamena ne myötäjäiset jotka hänen isänsä oli tuonut mukanaan kuuluivat nyt luostarille, eikä hän enää ollut vanhan sukunsa jäsen. Emeludt -- Eufemia -- itki läpi yön, sekä lopullisen eron tuskaa, että iloaan siitä uudesta perheestä jonka yhteyteen hän oli nyt astunut. Hetkipalvelukset ja työnteko täyttivät sisar Eufemian päivät. Nuoret sisaret tekivät luostarissa monenlaisia töitä, mutta varsin pian Eufemia ohjattiin avustamaan kellarinvartijaa, sisar Irmeltrudia, pitämään kirjaa luostarin omaisuudesta, erityisesti ruoan ja työkalujen tarpeesta. Isänsä talossa hän oli oppinut tunnollisuuteen ja tarkoituksenmukaisuuteen näissä asioissa. Mutta hän pyrki olemaan nöyrä kaikkien sisarten toiveiden edessä. Kohtuuttomalta tuntui vain se, miten yksi vain vuoden häntä kauemmin luostarissa ollut sisar, Frena nimeltään, jatkuvasti rasitti häntä pyynnöillään, jotka yleensä liittyivät tälle itselleen määrätyissä tehtävissä auttamiseen -- vaikka muutakin työtä olisi riittänyt. Eufemia nieli kuitenkin harminsa, olihan kaikkien töiden tekeminen lopulta yhtä tärkeää; ylhäissyntyiset, kuten Frena, eivät vain aina tuntuneet hahmottavan tätä. Kyllä priori Agnes väliin saikin Frenan kiinni laiskottelemasta ja läksytti tätä, mutta Eufemia varoi valittamasta. Sillä olihan luostarisisaria kohtaan tunnettu erityinen rakkaus se perusta, joka teki yhteisöstä otollisen Herralle. Nämä vuodet olivat Eufemialle rauhan ja tyynen onnen aikaa. Vuonna 1222 yhteisön elämä järkkyi tavalla, jonka kaikki olivat tienneet olevan edessä; olihan luostarin väkimäärä kasvanut vuosi vuodelta uusien noviisien virratessa sisään nopeammin kuin vanhat nunnat jättivät tämän elämän. Tilat olivat käymässä ahtaaksi, ja pian osan olisi aika lähteä, perustamaan uusi luostari. Nyt abbedissa oli saanut kirjeen Schwerinin piispalta Brunwardilta, joka kutsui heidät mailleen Mecklenburgiin. Kyse ei kuitenkaan ollut uudesta foundaatiosta: piispan vaivana oli nunnien yhteisö, joka ei kuitenkaan noudattanut mitään paavin hyväksymää sääntöä, vaan eli kuten itse parhaaksi katsoivat. Sistersiläisiä tarvittiin näyttämään esimerkillään, kuinka Jumalalle otollista elämää elettiin. Eufemia, Frena, heitä hieman vanhempi sisar Gertrud, yrttimestarin oppilas Roswitha sekä rippi-isä Ioannis oli valittu lähtemään, koska heillä oli jo riittävästi kokemusta, mutteivat olleet kuitenkaan vielä liian vanhoja tottumaan elämään uudessa yhteisössä. Kyynelsilmin Eufemia hyvästeli jo toisen hänelle rakkaaksi käyneen perheen; mutta tällä kertaa hän ei voinut rauhoittaa itseään edes odotuksella tulevasta. Perillä Grottenbergillä heitä odotti kuitenkin paljon pahempi tilanne kuin kukaan oli osannut pelätä. Koko yhteisö kapinoi abbedissaansa Methildisiä vastaan, koska katsoi tämän murentavan yhteisön vastikään kuolleen perustajan, nimeltään Lugardis, perintöä: esimerkiksi luostarissa aiemmin majailleet "munkit" (joiden vihjattiin syyllistyneen syntiin sisarten kanssa!) lähetettiin pois, muihin luostareihin. Jäljelle jääneet kymmenkunta nunnaa harjoittivat erikoisia menoja, joissa he kasvoillaan kappelissa maaten rukoilivat "Pyhää" Lugardista auttamaan. Pian oli selvää, että sen enempää Methildisin kuin tulijoiden arvovalta ei riittänyt hillitsemään näitä. Yksi yö Methildis oli vain kadonnut, ja ilmestyi takaisin viikkoja myöhemmin muassaan Fonsmerusin priori, sisar Agnes, joka otti itselleen abbedissan tehtävät (heidän mukanaan saapui vielä sisar Scholastica, joka oli saapunut emoluostariin vain vähän ennen Eufemian ja muiden lähtöä). Methildisin väistyminen, Agnesin hallintokyvyt sekä uhkaus koko luostarin sulkemisesta rauhoittivatkin tilannetta. Kirkon, luostarin sydämen suojelemiseksi Agnes nimitti kiireesti Gertrudin uudeksi sakristiksi vanhan sisar Dorleinin tilalle. Yhteisö otettiin sistersiläissäännön alaisuuteen latinankielisellä nimellään Monsantrum. Eufemiassa hänen uusi kotinsa herätti kuitenkin vain kammotusta, niin että hänen oli pyydettävä sisar Roswithalta apua kouristuksiin ja unettomuuteen (nämä vaivaavat häntä edelleen aika ajoin). Fonsmerusin harmonia oli vaihtunut kyräilyyn ja nurkkakuntaisuuteen. Vanhemmat sisaret olivat nimittäin yhä kiinnittyneet perustajansa Lugardiksen muistoon, ja kunnioittavat häntä kuin yhtä pyhistä, pyytäen rukouksissaan hänen apuaan monenmoisiin vaivoihin. Hänen jäännöksiään (irtileikatut sormi ja rinta) oli sijoitettuna kirkon alttariin, joten kaikille oli selvää, että sistersiläisten Pyhä Stephen Harding ja Pyhä Bernard Clairvaux'lainen sekä kristikunnan muut suuret pyhimykset tulivat vasta Pyhän Lugardiksen jälkeen. "Luostari tarvitsee todellisten pyhimysten jäännöksiä ollakseen osa kristikuntaa", ilmoitti Agnes Frenalle ja Eufemialle. Ja mikä olisi parempi paikka hankkia niitä kuin Rooma, jonka katakombeihin varhaisten marttyyrien luut oli haudattu. Herra johdattaisi heidät oikeiden reliikkien äärelle, ja translaation onnistuminen olisi merkki siitä, että pyhimys haluaa jäännöksensä siirrettävän. Näin olisi parempi kuin pyytää taas apua Fonsmerusista. Loppukesästä 1225 he lähtivät matkaan. Eufemia ei pannut Frenan seuraa pahakseen: tämä muistutti häntä onnellisista ajoista vanhassa luostarissa, eikä uusi tilanne ollut sallinnut tämän vaatia erioikeuksia. Eufemia ja Frena kulkivat etelään, käyttäen pyhiinvaeltajien suosimia teitä jotka kuljettivat heitä ensin kohti apostoli Jaakobin hautaa Santiago de Compostelassa, mutta päästyään Alppien länsipuolelle he kääntyivät Roomaan vievälle vaellusreitille Via Francigenalle. Abbedissa oli antanut heille jonkin verran varoja matkantekoon, mutta he käyttivät niitä säästeliäästi, nukkuen halvimmissa yhteistuvissa (toisen pitäessä aina rukoillen vahtia) ja syöden niukasti. Lokakuussa he saapuivat Roomaan. Kaupunki oli valtaisa, ja koska he eivät tienneet mistä aloittaa, päättivät he ensin käydä rukoilemassa Jumalan apua etsintäänsä sekä lateraanikirkossa että Konstantinuksen basilikassa. Jälkimmäisessä he myös tiedustelivat papilta, osaisiko hän neuvoa heidät katakombien sisäänkäynnille, sillä he olivat tulleet noutamaan pyhäinjäännöstä luostariinsa. Heidän harmikseen pappi hämmästyi, ja huvittuikin, tästä kysymyksestä, ja totesi että tuskinpa katakombeista enää löytyisi yhdenkään marttyyrin luita, niin monasti haudanryöstäjät olivat niissä vierailleet. Eufemia oli kuitenkin itsepintainen, sanoen Pyhän hengen kyllä johdattavan heitä etsinnässään, joten papilla ei ollut syytä kieltäytyäkään auttamasta. Soihtujen kanssa varustautuneina sisaret kulkivat papin neuvomaa tietä ulos kaupungista, ja karkealla Kristus-monogrammilla merkityn kivipaaden takaa puoliksi romahtaneet portaat jotka laskeutuivat ainakin viiden sylen syvyyteen. Maan sisässä he kulkivat kapeita käytäviä, ihmetellen vierain katsein heitä tuijottavia freskoja, joista he kuitenkin saattoivat tunnistaa tuttuja aiheita: hyvä paimen, ruokintaihme, kasteen ottaminen. Vaikka osa kirjoituksista oli vaikeita ymmärtää (Frena sanoi niiden olevan kreikkaa), oli seassa myös tuttuja sanoja kuten 'episkopos' ja 'eukaristia'. Apostolin sanat siitä, kuinka he kaikki Jumalan seurakunnan jäseninä olivat osa Kristuksen ruumiista syöksyivät Eufemian mieleen, ja vuolas tunne yhteydestä näiden ammoin kuolleiden kristittyjen kanssa valtasi hänet. Mutta kaikki syvennykset ja kammiot olivat tyhjiä, ja vaikka he pinnistelivät tunteakseen sen jumalaisen tuoksun jonka ohjaamana pyhien jäänteiden luo saattoi suunnistaa, eivät he haistaneet kuin ummehtuneen ilman ja homeen. Kun sama oli toistunut toisena ja kolmantena päivänä useissa eri katakombeissa, sisaret suuntasivat pettyneinä ja turhautuneina majapaikkaansa. He eivät voisi palata Monsantrumiin tyhjin käsin -- se olisi kuin he olisivat kadottaneet Herran johdatuksen. Siellä heitä kuitenkin odotti viesti: muuan Pasolinus Ravennalainen oli käynyt kyselemässä "kahta katakombeista kiinnostunutta nunnaa". Hänellä olisi heille heidän kaipaamiaan reliikkejä. Tämä Pasolinus vaikutti Eufemiasta epäilyttävältä veikolta, mutta Frena halusi tarttua tilaisuuteen. "Kai olette kuulleet Pyhästä Agnesista ja Pyhästä Januariuksesta", kysyi Pasolinus empien. Tottahan sisaret olivat; molemmat olivat kuuluja marttyyreitä varhaisen kirkon ajoilta, ja siten lähes itseoikeutettuja pyhimyksiä. Pasolinus näytti kahta pientä lipasta: toisessa oli naula, jonka hän kertoi lävistäneen Januariuksen käden kun pakanalliset gootit ristiinnaulitsivat hänet; toisessa verinen pellavankaistale, joka oli kastettu Agnesin vereen hänen mestauksensa jälkeen. Näin olivat hänelle vakuuttaneet näitä reliikkejä aiemmin säilyttäneet henkilöt, ja varmemmaksi vakuudeksi Pasolinus oli itse todistanut niiden tekemiä ihmeitä: Pyhän Agnesin, joka oli itse säilynyt ihmeellisesti eheänä Rooman miesten yrittäessä raiskata hänet, veri oli palauttanut eheäksi erään näin kaltoin kohdellun neidon, ja tienristeyksessä Napolin ja Beneventon välillä naula pyrki yhtäläisesti kumpaakin suuntaan, sillä pidettiinhän piispa Januariuksen ruumista edellisessä ja päätä jälkimmäisessä. Vaikuttavaa, mutta menisikö Pasolinus valalle tästä, vaikkapa Pyhän Martinuksen (jonka päivä oli) nimissä, vaati Eufemia. Tämä empi hetken, mutta sanoi olevansa valmis menemään valalle. Suurta korvausta hän ei vaivoistaan vaatinut, olihan hänelle suurin ilo tieto siitä, että arvokkaat pyhäinjäännökset päätyisivät luostarin suojiin. Eufemian ja Frenan vähäiset (paluumatkaan varatut) rahat riittäisivät. Eufemia vaati vielä kirjallista todistusta aiheesta, mutta vaikka oli myöhäinen ilta, Pasolinus sanoi tuntevansa erään kirjurin, Erasmus nimeltään, joka voisi tehdä heille saman tien aitoustodistukset. Näin kävikin: "Minä, Erasmus Akvitanialainen, todistan että Pasolinus Ravennalainen on Pyhän Martinuksen päivänä Herran vuonna 1225 Rooman kaupungissa mennyt tämän pyhän piispan nimissä valalle siitä että hänen Monsantrumin luostarin hyville sisarille Frenalle ja Eufemialle luovuttamansa rautanaula, pituudeltaan puoli vaaksaa, on todella yksi niistä jotka lävistivät Napolin pyhän piispan Januariuksen jalat ja kädet tämän kuollessa Jumalalle otollisen marttyyrikuoleman pakanallisten goottien naulatessa hänet ristiin. Tämän todistuksen hän vakuuttaa saaneensa niiltä tahoilta jotka pyhäinjäännöksen hänelle luovuttivat, minkä lisäksi hän kertoo itse todistaneensa kuinka se tienristeyksessä Napolin ja Beneventumin välillä veti yhtäläisesti Napoliin, missä hänen päätään säilytettiin, ja Beneventumiin, missä hänen loppu ruumiinsa lepäsi, ja polttakoon Pyhän Martinuksen tuli hänet jos näin ei ole." ja "Minä, Erasmus Akvitanialainen, todistan että Pasolinus Ravennalainen on Pyhän Martinuksen päivänä Herran vuonna 1225 Rooman kaupungissa mennyt tämän pyhän piispan nimissä valalle siitä että hänen Monsantrumin luostarin hyville sisarille Frenalle ja Eufemialle luovuttamansa pellavakankaan kappale, kooltaan vaaksan levyinen ja pituinen, on todella kastettu pyhän roomalaisen neitsyen Agnesin vereen tämän kuollessa Jumalalle otollisen marttyyrikuoleman pakanoiden miekasta Jumalan vihollisen Diocletianuksen vainoissa. Tämän todistuksen hän vakuuttaa saaneensa niiltä tahoilta jotka pyhäinjäännöksen hänelle luovuttivat, minkä lisäksi hän kertoo itse todistaneensa kuinka sen kosketus ihmeellisesti palautti eheäksi neitsyeksi nuoren naisen, jonka koskemattomuutta kujien miehet olivat kavalasti loukanneet, ja polttakoon Pyhän Martinuksen tuli hänet jos näin ei ole." Eufemia ja Frena lähtivät kiireesti paluumatkalle arvokkaiden tuomistensa kera, että ehtisivät talvesta huolimatta perille ennen paastonajan alkua. Matkakassan tyhjentyminen tarkoitti kuitenkin, etteivät he voineet yöpyä enää majataloissa tai hankkia ruokaa muutoin kuin kerjäämällä. Ihmiset antoivat kyllä nunnille vähästäänkin, mutta kummeksuivat kuullessaan heidän olevan sistersiläisiä, joiden ei ajateltu sen enempää vaeltavan maanteillä kuin olevan puutteenalaisia. Hyväksyvämmin väki suhtautui kerjäläisveljiin ja -sisariin, jotka seurasivat Assisilaisen maallikon Fransiskuksen opetusta, ja saarnasivat kuin papit kaikille jotka halusivat kuulla (heidän opettajansa sanottiin saarnanneen metsän eläimillekin). Eufemia ja Frena kulkivatkin osan matkaa tällaisen ryhmän mukana, ja kristillisen veljeyden hengessä jakoivat kaikki saamansa almut. Kovin oppineilta nämä eivät vaikuttaneet, mutta kylläkin vilpittömän vakuuttuneilta siitä, että Jumalan totuus sisältyi evankeliumeihin sellaisenaan, ilman että sitä tarvitsi kenenkään selittää tai tulkita. Ja että kristittyjen tulisi seurata kaikessa Kristusta ja tämän apostoleja, jotka eivät omistaneet mitään vaan kulkivat ihmisten keskellä saarnaten ja ihmetekoja tehden. Eufemia tunsi olonsa epämukavaksi ymmärtäessään heidän vihjaavan, että luostarissa kilvoitteleminen ei ollut tämän esimerkin mukaista. Samoin he joutuivat riitoihin paikallisten pappien kanssa, koska köyhät veljet syyttivät näitä ahneiksi ja kelvottomiksi, ja saarnasivat näiden alueella. Swaabiaan päästyään he erosivatkin joukosta jatkaakseen matkaa kaksin. Lopputalven yöt kylmenivät heidän kulkiessaan pohjoista kohti, ja he palelivat huopiensa alla karjasuojissa ja tuulta pitämättömissä hökkeleissä. Lämpimämmältä tuntui kun hakeutui mahdollisimman lähelle toista. "Sisarten on oltava kuin yhtä lihaa", Frena kuiskasi Eufemialle, ja kietoutui tiukemmin hänen vartalonsa ympärille. Hänen suunsa oli lämmin, ja käsiensä kosketus sai Eufemian tuntemaan olonsa kuumaksi. Oliko tämä väärin, sitä mihin oli varoitettu antautumasta miesten kanssa? Mutta eihän naisten kesken voinut tapahtua lihan himon syntiä, ja se mitä Frena teki sai Eufemian vain tuntemaan suurempaa ykseyttä tämän kanssa. Enemmän kuin mikään kenenkään kanssa Fonsmerusista lähdön jälkeen. Tämän täytyi siis olla hyvästä, ja hän vastasi halulla Frenan otteisiin. He eivät puhuneet tapahtuneesta päivällä kulkiessaan, mutta makasivat loppumatkan joka yö yhden vaatteen alla. Viikko ennen paaston alkua he olivat taas Monsantrumissa, naula ja kangas mukanaan. Eufemia hieman häkeltyi kun Frena kertoi heidän saaneen reliikit "pyhältä mieheltä" Pasolinukselta, sillä tämän hurskautta he eivät olleet varsinaisesti koetelleet, mutta päätti olla hiljaa, etenkin kun abbedissa Agnes ilahtui tuomisista ikihyviksi, etenkin oman nimikkopyhimyksensä jäännöksestä. Näiden translaatio alttariin toteutettiin pikaisesti, ja vaikka Lugardiksen jäännöksetkin saivat vielä jäädä sinne, Agnes kielsi ketään enää osoittamasta niille pyhimyksille varattua kunnioitusta, ja varsinkin joidenkin yhä suosiman makuurukouksen. Eufemia iloitsi myös, tuntien olevansa taas osa kristikuntaa ja sen pyhien yhteisöä. Vähän tämän jälkeen abbedissa ilmoitti myös, että aiempien luostarin aiempien viranhaltijoiden, jotka alkoivat olla jo iäkkäitä, oli aika astua syrjään. Eufemia seuraisi Gertrudista kellarinvartijana, Frena Elisabethia noviisimestarina ja Roswitha Cunigundea yrttimestarina (mitä tehtävää oli tämän kanssa yhteistyössä käytännössä jo hoitanutkin). Vaikka Eufemia oli hyvillään nimityksestä, oli näiden muutosten taka-ajatus päivänselvä: sysätä syrjään aiemman yhteisön jäsenet, nyt kun Fonsmerusin sisaret olivat vakiinnuttaneet asemansa Monsantrumissa. Enemmän kuin näiden puolesta Eufemia oli kuitenkin pahoillaan siitä, että Frena näytti vihastuneen häneen siitä, että sai mielestään alemman toimen; vaikka olihan Eufemialla joka suhteessa paremmat valmiudet toimia tärkeässä kellanvartijan toimessa, jonka Benediktus itse kirjoittaa sääntönsä 31. luvussa vaativan vakaata, huolellista ja säästeliästä luonteenlaatua. Tämä onkin tarpeen, sillä Monsantrum on luostariksi köyhä: sen alkujaan saamat maat juuri ja juuri riittävät näin ison talon ylläpitämiseen, ja ne ovat hankalasti sijoittuneet: maallikoiden on matkattava pitkä matka päivittäisiin töihinsä. Taloudenpidon parantamiseksi olisi ryhdyttävä maiden järjestelyihin, mutta tämän tiellä on monta kiistaa, sillä Eufemia muistaa jo Fonsmerusissa jokaista maan myyntiä edeltäneen riitelyn siitä, saavatko he sortua "clunylaisuuteen" Herran antimilla. Helpointa olisi raivata ympäröivä metsä pelloiksi, mutta vanhat sisaret ovat vastustaneet tätä ajatusta kiivaasti. Eufemia odotti elämän Monsantrumissa vakiintuvan viimein, ja kului reilu vuosi ennenkuin rauha paljastui harhaksi. Koska abbedissa oli kieltänyt luostarin vanhoilta jäseniltä Lugardiksen rukoilemisen koska hän ei ollut oikea pyhimys, olivat nämä oma-aloitteisesti kirjelmöineet Schwerinin piispalle, pyytäen tätä kohottamaan luostarinsa perustajan tähän asemaan! Kuullessaan asiasta Agnes oli kuitenkin tarttunut toimeen, ja lähettänyt itse piispalle kirjeen, jossa terävästi huomautti, että eikö piispa tiennyt paavinistuimen ottaneen yksinoikeudekseen määrätä siitä, keitä voitiin kunnioittaa yhtenä pyhistä -- enää piispat eivät voineet toimia asiassa mielensä mukaan. Tämä väliintulo herätti tietenkin närää luostarin sisällä, mutta Lugardiksen asiaa ajavat pitivät päänsä, ja saivat piispan kirjoittamaan asiasta Roomaan. Viime syksynä sieltä saatiinkin abbedissan harmiksi vastaus, että kaksi kuurian lakimiestä on tulossa tutkimaan tapausta. Ajatus jännittää Eufemiaa; vaikka hän haluaisikin seistä abbedissa Agnesin tukena, onhan toki tärkeää selvittää, asuvatko he todella pyhän naisen perustamassa yhteisössä. Maallikkoveljet ovat toistuvasti kertoneet nähneensä nunnan joka on kuin Lugardis rukoilemassa completoriumin aikaan isä Heinricuksen vanhassa kappelissa luostarin vieressä olevassa metsässä. Yksi heistä oli kerran lähestynyt naista pyytääkseen siunausta, ja tämän kosketuksesta hänen kipeä polvensa oli parantunut, ja hän ei enää ontunut. Samoin vanha sisar Cunigunde kertoi hänen, Elisabethin ja Gertrudiksen nähneen Lugardiksen palatessaan illalla töistä, ja saaneen häneltä siunauksen. Toisaalta Eufemia ymmärtää vanhojen sisarten nurinaa, sillä olihan Lugardis ollut heille varmasti yhtä tärkeä kuin kaikki Fonsmerusin sisaret hänelle itselleen. Nyt heitä käskettiin rukoilemaan ihmisiä, joista osa heistä ei ollut edes kuullut ennen kuin hän ja Frena toivat tuomisensa Roomasta. Mutta toisaalta, nämä pyhimykset olivat reliikeissään läsnä kuin elävät ihmiset, ja Eufemia oli alkanut nähdä unia Pyhästä Agnesista ja tämän kärsimyksistä, kuinka pakanoiden joukko yritti kaikin tavoin murtaa tämän pyhän neitsyen tahdon, ja joskus uneksi itse olevansa mestauslavalla tämän sijasta. Sitä raskaampi isku oli, kun veriliinan huomattiin kadonneen alttarin sisästä -- samoin kuin Lugardiksen rinnan. Abbedissa oli raivoissaan, ja vaikka jotkut epäilivät luostarista vähän aikaa sitten karkoitettua huonokäytöksistä noviisia Gerkeä, syytti hän Lugardiksen seuraajia asiasta, ja ilmoitti poistavansa alttarista myös tämän viimeisen jäännöksen, sormen, kunnes Pyhän Agnesin veri palautettaisiin. ==Kontaktit== Frena (noin 30 vuotta): Eufemian ja Frenan suhde on ollut monipolvinen. Se himo mitä hän on sisartaan kohtaan tuntenut heidän palattuaan Roomasta sai taas täyttymyksensä viikko sitten, kun he olivat olleet ulkotöissä luostarin lähellä, ja nuoremmat sisaret sekä maallikot olivat kääntyneet paluumatkalle. He olivat vaihtaneet joitakin sanoja luostarin hallinnosta, kun Frena näytti menettävän kaiken itsehillintänsä ja syöksyi suutelemaan Eufemiaa. Hän vastasi ilolla, ja he hyväilivät toisaan hetken pellon laidassa olleen pensaikon suojissa, mutta hetken hekuman hetken jälkeen Frena näytti muistavan kuka on ja pakeni häpeä silmissään paikalta. Eufemia häpeää itse enemmän sitä kuinka näiden hetkien kaipuu häiritsee hänen keskittymistään töihin. Frena ei muuten alkuun vaikuttanut lainkaan tyytyväiseltä saamaansa noviisimestarin toimeen, mutta näyttää silti pärjäävän varsin hyvin nuorten kanssa: hänen tiukka mutta hyväuskoinen asenteensa näitä kohtaan on estänyt kurinpidolliset ylilyönnit, ja pitänyt aisoissa kaikki paitsi hankalan kaksikon Gerke ja Nathalie. Agnes (40): Koska Agnes on syntyjään suutarin tytär (ja päässyt näin pitkälle vain ainutkertaisten lahjojensa yhteisön ohjaajana tähden) hän ei osaa lukea eikä kirjoittaa, vaan joutuu kirjeenvaihtoaan varten pyytämään muiden sisarten apua. Kohtalaisesti näitä taitava Eufemiakin on lukenut ja kirjoittanut pari abbedissan kirjettä (ks. alla); hän näyttää olevan tiiviissä kirjeenvaihdossa Fonsmerusin nykyisen priorin Hildegundin kanssa. Agnes näyttää luottavan Eufemiaan rajatta, ja tietäen ne monet vaikeudet joita tämä joutuu kohtaamaan, hän ei halua tuottaa pettymystä. Nathalie (20) ja Gerke (20): On selvää, että Gerken oli jätettävä luostari sen jälkeen kun hän löi Frenaa -- etenkin kun kyse ei ollut hetkellisestä paholaisen valtaan joutumisesta, vaan parantumattomasta uppiniskaisuudesta. Vaikeampi Eufemian on sanoa, mitä hän ajattelee Nathaliesta, joka on toki Gerkeen verrattuna varsin säyseä, mutta ei luostari voi sitoa itseään sellaiseen joka on sopimaton siellä elämään. Mutta Eufemia ei ole vielä puhunut rippi-isälleenkään niistä vihan tunteista joita hänessä herättää se, että Nathalie on ehkä osaltaan vastuussa Pyhän Agnesin veriliinan katoamisesta, kun ajattelee niitä kiusauksia joille he antautuivat sen saadakseen, ja sitä pyhyyttä minkä se on jo tälle luostarille suonut. Methildis (40): Vaikka Eufemia katsoo sopeutuneensa kahdeksan vuoden aikana uuteen luostariinsa hyvin, ei hän voi katsoa Methildistä ilman että muistaa sen mitä jätti taakseen, ja että se oli tämän takia. Hän on tunnustanut vihansa ja suorittanut katumusharjoitukset, useastikin, mutta todellinen katumus ja anteeksianto ei ole tullut, vaikka sitä on rukouksessakin on pyydetty. Eufemia on vanhempien sisarten kuiskailuista käsittänyt, että Methildis sai asemansa vain olemalla ensimmäinen Lugardiksen seuraan lyöttäytynyt, vaikka ei suinkaan pyhin, kuten sittemmin on nähty. Ainakin hänellä oli kiire alkaa purkaa tämän perintöä heti valtaan päästyään, varmistaen kuitenkin oman asemansa. Joku vihjaili myös läheisistä väleistä isä Lukaksen kanssa. Toisaalta Eufemia näkee ohi näiden parjausten heikon naisen jolle annettiin liian suuri leiviskä hoidettavaksi, ja joka hätääntyneenä haki apua sieltä mistä sitä oli saatavissa. Sellaisena häntä on epämukavan vaikea vihata. Isä Ioannis (40): Ioannis, silloin nimeltään Conradus saapui Fonsmerusiin diakoniksi vähän Eufemian luostarilupauksen jälkeen. Tätä ennen hän oli ollut Erfurtin katedraalissa, ja ilmeisesti maallisen maailman (sillä sitä suuren kaupungin tuomiokirkko oli) jättäminen ei ollut hänelle helppoa. Viranhaltijoiden kesken hän on useasti ehdottanut, että Monsantrumin pitäisi ahnaammin suojella oikeuksiaan ja kartuttaa omaisuuttaan, eikä luostarin raha-asioiden huonon tolan hyvin tunteva Eufemia voi olla hänen kanssaan aivan eri mieltä, vaikka vierastaakin tällaista puhetta. Eufemia tunnustaa hänelle silti tunnollisesti kaikki syntinsä, vähäisetkin, ja katuu myös Methildistä kohtaan tuntemaansa vihaa. Varmuuden vuoksi hän on pellon laidassa tapahtuneen kohtaamisen jälkeen tunnustanut ripissä myös lihallisen yhteyden "erään toisen sisaren" kanssa (Rooman matkalta palattuaan hän ei vielä kertonut mitään) ja sanonut näiden ajatusten tulevan hänen mieleensä sopimattominakin aikoina, mutta jättänyt kertomatta kenen, sillä on Frenan asia tunnustaa häpeänsä, jos sitä todella tuntee. Isä Ioannis ei tosin tunnu olevan aivan samaa mieltä, ja on ehdotellen kysellyt mahtaako kyse olla esimerkiksi sisar Philippasta (Petra Rossi) tai Zuannasta (Nina Talvela). Roswitha (40): Eufemia ei ollut läheisissä väleissä Roswithan kanssa Fonsmerusin aikaan, mutta Monsantrumissa hän on ollut kiitollinen tämän läsnäolosta. Aina rauhallisena ja diplomaattisena hän tuli hyvin toimeen vanhojen sisartenkin kanssa, jopa sittemmin yrttimestarin paikalta syrjäyttämänsä Cunigunden. Enemmän päänvaivaa hänelle tuntuu tuottavan nuori oppilaansa, ailahtelevainen noviisi Irmengard (Niina Niskanen), jonka kouluttaminen vaatisi ehkä hieman tiukempaa otetta. Lisäksi luostarin uusi portinvartija Ishild (Päivi Miettunen) on lausunut ääneen epäilynsä, että Roswitha on väärällä hoidolla aiheuttanut Ishildin lihallisen sisaren Herlinden yllättävän kuoleman sairastuvalla viime keväänä. Näistä puheista ei ole onneksi seurannut mitään, mutta asia on toki vakava, ennen muuta yhteisön rauhan kannalta. Theresa (30): Vaikka vuosi sitten Fonsmerusista saapunut sisar Theresa oli emoluostarissa jo Eufemian sinne tullessa, eivät he oppineet tuntemaan toisiaan kovinkaan hyvin, sillä hän vietti lähes kaiken aikansa scriptoriumissa kopistien ja kuvittajien oppilaana. Nyt hän on jo itsekin taitava kopisti, ja Agnes pyysi lähettämään hänet jotta luostari voisi alkaa kartuttaa itselleen kirjastoa, kuten tulee olla. Hän on rauhallinen, kuuliainen ja hiukan ujo, sekä tietää paljon esimerkiksi ristiretkistä ja muista maailman tapahtumista (mikä on yllättävää, koska hän ei tunnu juuri lähtevän kirjastostaan). Mutta kaksi viikkoa sitten hän sai aikaan suuren kohun juoksemalla kirkosta huutaen kirkasta valoa loistaneen pyhimyksen parantaneen hänen hiipivän sokeutensa. Asiaa alettiin heti tutkia, ja vaikka äiti Agnes (hieman hätäisesti) julisti kyseessä varmasti olevan Pyhän Agnesin, paljastui juuri tuolloin tämän reliikin katoaminen, mikä oli tietysti kovin noloa hänelle. Kyseessä täytyi siis olla Pyhän Januariuksen tai Lugardiksen, mutta kumpi, sitä Eufemia ei ole kyennyt päättämään. Ehkä Theresalla itsellään on salainen näkemys, jota hän ei ole tohtinut kertoa? Tuohtunut Agnes takavarikoi kuitenkin tämän jälkeen Lugardiksen sormen alttarista. Hildegund (45): Eufemia muistaa etäisesti Fonsmerusin sisar Hildegundin, joka näki usein paholaisen puuhissaan ympäri luostaria. Tiettävästi hän oli tullut sinne vasta myöhemmällä iällä, saatuaan ensin useita keskenmenoja (minkä jälkeen hänen miehensä oli ottanut ristin ja jättänyt hänet). Hän oli läheinen ystävä Agnesin kanssa, ja on kirjeidensä perusteella sittemmin ylennetty prioriksi tämän tilalle. Gertrudis (40): Eufemian tullessa Monsantrumiin sen kellarinvartijana toimi sisar Gertrudis, joka on rostockilaisesta Cromerin kauppias- ja vaatturisuvusta. Rooman matkan jälkeen Agnes kuitenkin ilmoitti tämän olevan jo liian vanha, ja että Eufemian oli aika astua hänen tilalleen. Tämä oli sikäli poikkeuksellista, että yleensä seuraaja toimii jonkin aikaa edeltäjänsä oppilaana, mitä nyt ei ollut tapahtunut. Vaikka Eufemia oli tietysti ehtinyt saada tätä oppia jo Fonsmerusissa. Mutta Gertrudis vihastui asiasta siinä määrin ettei luovuttanut seuraajalleen kuin kellarin avaimet -- kaiken perehtymisen hän sai suorittaa itse, ja siksi Eufemialta on mennyt pitkä aika päästä selvyyteen luostarin asioiden tilasta. Gertrudis suhtautuu häneen edelleen kylmästi, mikä tuntuu kohtuuttomalta, koska eihän Eufemialla itsellään ollut asian kanssa mitään tekoa. Lydia (20): Vasta nimitetty sakristiksi viime talvena kuumetautiin kuolleen Fonsmerusin Gertrudin tilalle. Tämä ei koskaan päässyt takaisin Fonsmerusiin, ja Eufemia pelkää että hänenkin kohtalonsa on kuolla täällä. Onhan hän jo asunut täällä kauemmin kuin Fonsmerusissa. Gertrudin kuoleman jälkeen Eufemian mielessä on pyörinyt lakkaamatta kysymys, tulisiko hänen alistua tähän hänelle määrättynä osana, vai toivoa ja etsiä paluutietä vanhaan kotiinsa. Hän on hakenut vastausta rukouksessa, mutta vielä Herra ei ole ilmoittanut hänelle tahtoaan. Erasmus Akvitanialainen (30): Roomassa kirjurit työskentelevät yötä myöten, tai ainakin tämä Pasolinuksen tuntema Erasmus. Valvoi tosin hajun perusteella viinin voimalla. == Eufemian lukemaa Agnesin ja Hildegundin kirjeenvaihtoa == Monsantrumin abbedissalle Agnesille Pyhän Joosef Arimatealaisen muistopäivänä Herran vuonna 1225. Näin tänään Lucifeeruksen. Hän istui kanssamme pöydässä, ja lusikoi ruokaa erään noviisin suuhun. Järkytyin, mutta yllättynyt en ollut. Tämä noviisi on näet laiska hoitamaan tehtäviään, ja suhtautuu väheksyvästi pyhien isien esimerkkiin. Siksi kävinkin heti aterialta noustuamme moittimaan häntä, kysyen viettääkö hän mieluummin iäisyytensä nauttien Sielunvihollisen särvintä kuin Herramme pöydässä. Mutta hänen katseestaan näin sen vankan otteen minkä vihollinen on hänestä ottanut, synnyttäen hänessä vain pilkan ja ylenkatseen tuntemuksia. Tämä ei ole poikkeuksellista näinä päivinä -- monet noviisimme odottavat saapuvansa mukavaan, yltäkylläiseen elämään, ja kokevat yöllisen rukouksessa valvomisen taakaksi. Maatöitä heidän ei edes tarvitse enää tehdä -- maallikkoveljet ja -sisaret hoitavat ne heidän puolestaan. Ei siis ihme että sielunvihollisella on lokoisa koti luostarissamme. Olen yrittänyt painottaa heille, että hän on todellisempi ja kavalampi kuin he kuvittelevat, mutta suomukset peittävät heidän silmänsä, eivätkä he näe häntä. Muistelen noviisiaikaamme, ja erityisesti sitä kuinka raskaana paholaisen ies painoi selässäni tullessani Fonsmerusiin. Oliko vuosi 1207? Se avioliitto johon olin kuusi vuotta aiemmin astunut oli osoittanut hedelmättömäksi, kun neljäskin lapseni kuoli heti kohtuni jätettyään. Albrechtin kanssa surimme ja rukoilimme Herralta vastausta siihen, miksi näin on -- olimmeko syypäitä johonkin salaiseen syntiin, mistä hän meitä näin rankaisi. Erään rukouksessa vietetyn yön jälkeen Albrecht saaneensa valaistuksen. Liittomme ei ollut tarkoitus olla. Ennen sen solmimista hän oli useasti pohtinut ristin ottamista, kunnes myöntyi isänsä paronin tahtoon huolehtia suvun jatkumista. Nyt Herra teki tahtonsa selväksi tekemällä tyhjäksi ihmisten tahdon. Osoittaakseen ettei enää kapinoi tätä vastaan, hän aikoi matkustaa Marianmaalle liittyäkseen siellä pakanoita vastaan taistelevaan kalpaveljestöön. Koska nuoremmat sisaruksemme Anna ja Theodor ottivat nyt kantaakseen sukujen liiton, ei minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin vetäytyä itsekin luostariin. Enhän toki tahtonut kapinoida miestäni tai luojaani vastaan, mutta ajatus ei ollut sitä ennen käväissytkään mielessäni. Aika Fonsmerusin vierasmajassa oli vielä kuin toisinto niistä kaukaisista ajoista, jolloin tein vierailuita isäni talosta sukulaistemme luo. Mutta ensimmäisenä yönä noviisien kammiossa Vihollisen ääni kuiskasi korvaani: "Olet jättämässä taaksesi kaiken mitä olet rakastanut. Sinua odottaa täällä iloton elämä ja kuolema yksin ilman sukuasi. Pakene kun vielä voit." Pahinta oli että koska en tiennyt syytä tälle kaikelle, aloin ajatella ettei sellaista ollutkaan. Mikä oli Herran suunnitelma hänen viskatessaan minut tähän elämään? Muista noviiseista vain sinä tulit tuekseni ja kestit väheksyntäni ja kiittämättömyyteni. Kun vuotta myöhemmin yhdessä annoimme luostarilupauksemme, muistan ensi kertaa tunnistaneeni Herran käden työssään: hän oli kasannut tiellesi esteitä jotta noviisiaikasi pitenisi, ja olisit yhä odottamassa minua kun saavun. Mutta olen kirjoittanut jo liian pitkästi, sulkani on kulunut nysäksi. Sisaresi Herrassa, Fonsmerusin luostarin priori Hildegund. ---- Monsantrumin hyvälle abbedissalle Agnesille kirjoittaa Fonsmerusin priori Hildegund Pyhän Johannes Damaskolaisen muistopäivänä Herran vuonna 1229. Oli todellakin hyvä että kerroit minulle siitä prosessista, minkä luostarisi hyväätarkoittavat mutta ajattelemattomat sisaret ovat käynnistäneet. Katsoin paremmaksi kertoa siitä myös abbedissallemme Elisabetille -- kiitos Herralle että olemme yhä saaneet nauttia hänen viisaudestaan täällä maan päällä. Hänen mielestään kysymys on hyvin tärkeästä asiasta, erityisesti jos tämä Lugardis todella on Herran pyhimys. Siksi hän on määrännyt Monsantrumissa suoritettavaksi visitaation, mieluiten samassa yhteydessä kun kuurian lähettämät lakimiehet tekevät tutkimustaan. Itse hän kärsii kuitenkin taas iän tuomista vaivoista, eikä pysty matkustamaan, joten hän lähettää minut sijastaan. Arvaan ettei tämä asioiden hoitoosi puuttuminen ilahduta sinua, mutta toivoakseni minun ei tarvitse juurikaan kiinnittää huomiota talouden tai kurin pitoosi. Kaikki täällä muistavat kyllä miten erinomaisesti pyrit järjestämään elämämme ollessasi priorimme (ja jo ennen sitä!). Odota siis minua kuin enkeliä jonka Herra lähettää tueksesi tänä tärkeänä hetkenä.