= Äiti Agnes (kirj. Minna Heimola 2011-2012) = "Olkaa siis viisaita kuin käärmeet ja viattomia kuin kyyhkyset." (Matt. 10:16) Jos suutari Hartmannus oli pettynyt siitä, että hänen ja hänen puolisonsa esikoislapsi oli tytär, hän ei näyttänyt sitä. Tyttärensä synnyttyä Herran vuonna 1190 hän uskoi vakaasti, että he olivat vielä nuoria, ja ehtisivät saada monta lasta, ja niin Herra katsoikin hyväksi heitä siunata. Walburga Agnesin jälkeen lapsia syntyi vielä kaikkiaan yhdeksän, vaikkakin heistä kaksi kuoli pieninä. Kun äitikin kuoli viimeiseen synnytykseen Walburgan ollessa 13-vuotias, Walburga emännöi isänsä taloa tottunein ottein ja kaitsi henkiin jääneitä kahta sisartaan ja viittä veljeään äidillisellä rakkaudella. Vikansakin Walburga Agneksella toki oli: hän oli luonteeltaan varsin härkäpäinen ja jotakin päätettyään ei antanut periksi pienissäkään asioissa. Kun Walburga täytti viisitoista, hänen ikätoverinsa alkoivat uudella tavalla kiinnostua kaupungin nuorista pojista ja useimmat alkoivat ennen kaikkea kulkea jonkun pojan kanssa. Jonkin aikaa hänkin liikkui 16-vuotiaan Rudegeruksen, sepän pojan, kanssa. Pojan läheisyys herätti hänessä kuitenkin outoa vastenmielisyyttä, ja kun isä alkoi puhua Walburgalle avioliitosta, tätä kammotti. Kyse ei ollut vain hieman kömpelöstä Rudegeruksesta, vaan ajatus aviollisesta yhdyselämästä kenen tahansa kanssa tuntui Agnesista vastenmieliseltä. Kun isä kysyi Agnesilta, mitä tämä aikoi tehdä, Agnes yllätti itsensäkin sanomalla aikovansa mennä luostariin. Isä oli vielä häkeltyneempi. Kuten Agnes, hänkin oli joskus nähnyt sistersiläisluostarin väkeä, mutta nämä olivat maallikkoveljiä lukuunottamatta suurimmaksi osaksi kauppiassukujen tai aatelisten vesoja. Isä epäili, ettei Agnesta otettaisi luostariin kuin korkeintaan palvelusväeksi, maallikkosisareksi pyykkäämään. Isän epäilykset saivat kuitenkin Agnesin entistä tiukemmin pitämään kiinni ajatuksestaan mennä luostariin, ja kuultuaan juuri edellisenä sunnuntaina kirkossa pyhästä Barbarasta ja tämän isän kurjasta kohtalosta tämän yritettyä pakottaa tytärtään avioliittoon vaikka tämä halusi pysyä neitsyenä Hartmannus ei halunnut asettua liiaksi vastahankaan. Niin suutari-isä antoi Agnesille luvan lähteä Fonsmeruksen sistersiläisluostariin, jos tämä sinne otettaisiin vastaan. Agnes vietti seuraavat viikot luostarin vierasmajassa. Kuten isä oli arvellutkin, luostarin väki oli haluton ottamaan Agnesia noviisiksi, etenkin tajuttuaan, ettei tämä osannut edes lukea. Agnes oli kuitenkin jääräpäinen ja kieltäytyi antamasta periksi ja palaamasta kotiin. Seuraavaksi hänelle määrättiin raskaita töitä ja ankaria katumusharjoituksia. Agnes ei täysin ollut vakuuttunut syntiensä raskaudesta, mutta ymmärsi kyllä, että priori ja noviisimestari toivoivat, että ankara elämä saisi hänet antamaan periksi. Agnes oli kuitenkin nuori, raskaaseen työhön isänsä talossa jo tottunut ja vastoinkäymisten edessä entistäkin sinnikkäämpi osoittamaan arvonsa. Hän teki kaiken, mitä häneltä pyydettiin ja pyrki tekemään vieläkin enemmän. Lopulta itse abbedissakin kiinnostui sinnikkäästä nuoresta tytöstä, joka osoitti moista taipumattomuutta, ja suostutteli noviisimestarin ottamaan tämän noviisiksi. Agnesin isällä ei ollut tosin rahaa myötäjäisiksi luostarille, mutta tämä maksoi lopulta vain symbolisen osuuden ja loput lahjoitti eräs luostarin tukijoista, hurskas leskirouva, jolle abbedissa oli Agnesista puhunut. Niin alkoi Agneksen aika luostarissa (tässä vaiheessa hän luopui kokonaan Walburga-nimestä, olihan Jumalan karitsasta muistuttava nimi paljon soveliaampi luostarisisarelle). Hänen kykynsä tehdä raskaitakin töitä herätti kunnioitusta ja hämmennystäkin muissa sisarissa. Yhtälailla kunnioitusta mutta myös epäluuloja aiheuttivat Agnesin rohkeasti esittämät ehdotukset siitä, miten luostarin toiminnassa monia pieniä yksityiskohtia voisi järjestää paremmin. Luostarin viranhaltijat eivät osanneet päättää, ollako huvittuneita vai vihaisia, kun kuusitoistavuotias noviisityttö, ja vieläpä suutarin tytär, esitti ehdotuksiaan luostarin ruokailukäytäntöjen ja puhdetyötapojen muuttamisesta. Kun sitten Agnesin ehdotuksia joskus kokeiltiin, ne olivat lähes poikkeuksetta tosiaan parannuksia luostarin arkeen. Järjestelykyvyistään ja monista taidoistaan huolimatta Agnesilla oli kuitenkin heikko kohtansa. Hän oli lukutaidoton saapuessaan luostariin, ja kun häntä noviisivuotensa aikana opetettiin lukemaan ja kirjoittamaan, hän oppi kirjaimet ja kirjoittamaan nimensä, mutta ei paljoakaan muuta. Etenkin kirjoittaminen oli hänelle vaikeaa; nykyäänkään Agnes ei juuri osaa kirjoittaa ja lukiessaan lähinnä tunnistaa tuttuja sanoja, mutta luettaa saamansa kirjeet varmuuden vuoksi jollakulla toisella saadakseen paremman käsityksen niiden sisällöstä. Agnesin kanssa samoihin aikoihin Fonsmerusissa oli noviisina Hildegund. Tämä oli tosin yhteiskunnalliselta asemaltaan Agnesin yläpuolella ja iältäänkin häntä vanhempi, mutta ei silti pannut pahakseen suutarin tyttären seuraa, vaan Agnes ja Hildegund suorittivat usein puhdetöitään yhdessä ja puhuivat perheistään. Hildegund oli ollut aviosäädyssäkin, mutta onnistunut synnyttämään vain kuolleita lapsia, ja hänen miehensä oli lähtenyt ristiretkelle. Hildegundille ei ollut jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin vetäytyä luostariin. Heikosta lukutaidostaan huolimatta Agnes sai tehdä luostarilupauksen Herran vuonna 1208, ja pääsi yhteisön täysivaltaiseksi jäseneksi. Sekä noviisiaikanaan että nuorena nunnana Agnes pohti aina välillä, mikä oli saanut hänet lähtemään luostariin. Oliko se vain hetkellinen päähänpisto, mielleyhtymä, kun pikkusiskon harmaa mekko muistutti sistersiläisnunnien asua? Oliko kyse vain siitä, että luostari oli ainoa Agnesin tuntema vaihtoehto avioliitolle? Vai oliko Jumala todella kutsunut hänet, käytännöllisen, härkäpäisen Walburgan? Vähitellen hänen kutsumuksensa vahvistui. "Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät", sanoi Jeesus apostoleille sisar Gertrudin ruokailun aikana lukemassa Johanneksen evankeliumin katkelmassa. Vaikka Agnes ei koskaan ollut mystisesti suuntautunut eikä tiennyt, mitä ajatella joidenkin nunnien näyistä ja ekstaasituntemuksista, tämä ja jotkut muut Agnesia puhuttelevat tekstikatkelmat sekä harmoninen luostariarki saivat Agnesin vakuuttumaan siitä, että hän oli omalla paikallaan. Agnes oli silti häkeltynyt ja yllättynyt, kun vuonna 1218, hänen oltuaan luostarissa nunnana kymmenen vuotta, tuli valituksi luostarin prioriksi aiemman priorin, sisar Agathan, kuoltua äkillisesti kuumetautiin. Agnes ei ollut kuvitellutkaan, että lähes lukutaidottomana hänet voitaisiin valita luostarin prioriksi. Abbedissa kertoi kuitenkin arvostavansa Agnesin kykyjä pyörittää luostarin käytännön elämää tehokkaasti mutta samalla sisarten toiveitakin kuunnellen. Agnes tarttui toimeen innolla, nauttien uusista tehtävistään. Joskus toiset nunnat, varsinkin nuoret noviisit ja jotkut Agnesin uutta asempaa kadehtivat vanhemmat sisaret, tosin kuiskailivat ilkeyksiä Agnesin selän takana tämän heikosta lukutaidosta ja alhaisesta syntyperästä, mutta enimmäkseen elämä luostarissa kulki omaa rataansa eikä Agnes murehtinut turhia. Vähitellen kuitenkin pienet kunnianhimon perkeleet alkoivat kalvaa Agnesia. Abbedissa oli antanut ymmärtää arvostavansa Agnesia priorinaan, mutta valitsevansa kuitenkin seuraajakseen jonkun muun - jonkun, joka selviäisi luostarin hallinnon paperitöistä, kirjeenvaihdosta piispan ja emoluostarin kanssa, ja niin edelleen. Kun priorin aseman uutuudenviehätys alkoi haihtua, Agnes huomasi yllättävän usein olevansa ärtynyt ajatellessaan, että olisi loppuelämänsä priori - tai että abbedissan vaihduttua uusi abbedissa nimittäisi uuden priorin ja hän joutuisi palaamaan rivisisareksi. Agnes tunnusti kunnianhimon ja ylpeyden synnit rippi-isälleen Ioannekselle, joka muistutti häntä kuuliaisuuden lupauksesta ja määräsi katumusharjoituksia. Pian Agnesin tyytymättömyys kuitenkin palasi; se sai alkunsa pienistä asioista, joissa Agnes oli eri mieltä abbedissan kanssa luostarin töiden järjestämisestä, ja pian Agnes taas huomasi ajattelevansa, kuinka hän toimisi abbedissana. Niin kauan, kun luostarin johtaminen oli saavuttamaton haave, Agnes sai mielensä pysymään aisoissa jatkuvin katumusharjoituksin. Mahdoton muuttui kuitenkin mahdolliseksi yllättävän nopeasti, kun vuonna 1222 luostariin tuli kirje Schwerinin piispa Brunwaldilta. Piispa pyysi luostarin abbedissaa lähettämään joitakin sisariaan pohjoiseen Monsantrumin luostariin, jota uhkasi lankeaminen harhaoppisuuteen ja anarkiaan. Kyseessä oli Lugardis-nimisen, joidenkin jopa pyhimyksenä pitämän naisen, perustama yhteisö, joka Lugardiksen kuoltua pari vuotta aiemmin oli langennut entistäkin suurempaan harhaoppisuuteen ja kunnioituksen puutteeseen, ja piispa toivoi, että sistersiläissisarilla olisi tervehdyttävä vaikutus ja luostarin voisi samalla vähitellen liittää osaksi sistersiläissääntökuntaa, Fonsmeruksen luostarin alaisuuteen. Paikalle lähtivätkin Fonsmeruksesta sisaret Eufemia, Frena ja Gertrud sekä yrttimestarin oppilas Roswitha, sekä luostarin rippi-isistä Ioannes. Pian tämän jälkeen Monsantrumin luostarissa oli kuitenkin ilmeisesti puhjennut entistä suurempi hajaannus sistersiläisnunnien ja alkuperäisen Lugardiksen yhteisön jäsenten jäljillä, eikä yhteisön johtaja Methildis saanut enää luostarissa pidettyä järjestystä. Methildis itse saapui Fonsmerusiin rukoilemaan apua Elisabethilta; Monsantrumista kun oli tullut nyt Fonsmerusin tytärluostari sistersiläissisarten sinne lähettämisen myötä. Elisabet oli raivoissaan Methildiksen kyvyttömyydestä ja huolissaan luostariin jo lähetettyjen sistersiläissisarten hyvinvoinnista. Tilanteesta keskusteltiin useassa Fonsmeruksen luostarin neuvonpidossa, ja ajatus yhteisön hajaantumisesta jälleen herätti suurta huolta ja murhetta. Kukaan ei myöskään halunnut ottaa johdettavakseen luostaria, joka olisi hajannuksen vallassa. Agnes tajusi tilaisuutensa tulleen, ja uskoi kenties voivansa myös aidosti olla avuksi hankalassa tilanteessa järjestelykyvyillään; sitäpaitsi maalaissisaret tuskin olivat myöskään kovin oppineita, joten Agnes ei siellä erottuisi joukosta ainakaan heikon luku- ja kirjoitustaitonsa vuoksi. Agnes vietti yön paastoten ja rukoillen, ja tunsi rauhan sydämessään. Mutta oliko tämä Jumalan vai hänen kunnianhimonsa tahto? Agnes ei ollut varma, mutta ilmoitti aamulla luostarin neuvonpidossa rukoilleensa Kristusta ja pyhää Mariaa ja uskovansa, että oli Jumalan tahto, että he ottaisivat luostarin hallintaansa ja tukisivat sen sisaria paluussa oikeaan oppiin, sekä olevansa itse halukas luostarin johtajaksi, mikäli se sisarille sopisi. Yhtä aikaa murhemielin mutta helpottuneina sisaret vakuuttivat seisovansa Agnesin takana; riitaisan, syrjäisen ja verrattain varattoman Monsantrumin luostarin abbedissan tehtävää kukaan ei häneltä kadehtinut. Tai juuri kukaan - sisar Barbara kuiskaili, kun luuli, ettei Agnes kuulisi, kuinka suutarin tytär ei selviäisi luostarin johtamisesta, vaan palaisi pian nöyränä Fonsmerukseen. Agnes pyysi mukaansa myös Scholasticaa, joka oli taannoin tullut Fonsmerukseen oltuaan aiemmin pyhän Annan clunylaisluostarissa. Scholastica oli erittäin hurskas ja nuhteeton nuori nainen, joka suhtautui kaikkiin kristillisellä rakkaudella, ja Agnes arveli, aivan oikein, että Scholastica varmasti voisi tarvittaessa auttaa häntä kirjeenvaihdossa juoruilematta selän takana abbedissan oppimattomuudesta. Scholastica myöntyi pyyntöön, ja lähti Fonsmeruksesta Agnesin mukana Monsantrumiin, yhdessä Methildiksen ja tämän mukana olleen piispan käskyläisen Meingotusin kanssa. Tästä exoduksesta alkaen Scholastica onkin paljolti toiminut Agnesin epävirallisena sihteerinä, joskin muutkin luotetut sistersiläiset, kuiten Eufemia, Rixenda ja isä Ioannes, ovat myös lukeneet ja kirjoittaneet joitakin Agnesin kirjeitä. Näin muuten elämä Monsantrumiin siirtymisen jälkeen onkin ollut hankalaa. Agnesin saapuessa luostariin osa alkuperäisistä yhteisön jäsenistä olivat linnoittautuneina kirkkoon. Agnes ei koskaan ollut ollut kiinnostunut teologisista hienouksista, vaan lähestyi luostarin ongelmia ensisijaisesti käytännöllisestä näkökulmasta. Olennaista oli saada luostari noudattamaan nopeasti Fonsmeruksestakin tuttua luostariarkea, jossa hetkipalvelukset ja työnteko vuorottelivat ja aikaa erilaiselle kenties harhaoppiselle haihattelulle jäisi mahdollisimman vähän. Agnes tajusi, että yhteisö oli hajoamassa kenties kokonaan, joten hän vetosi kirkkoon linnoittautuneiden järkeen ja omaantuntoon. Esiintyen vielä hieman vähemmän oikean opin vaalijana kuin todellisuudessa oli hän antoi ymmärtää, että nämä saisivat jatkossakin noudattaa omia tapojaan, kunhan vain luostarin hetkipalvelukset pidettäisiin sääntöjen mukaan. Agnes huomautti kapinoitsijoille myös, että jos järjestystä ei saataisi aikaan, piispa voisi lakkauttaa koko luostarin ja hajottaa sisaret muualle. Nämä järkiperustelut saivat pahimman ongelman laukeamaan, ja lugardislaiset suostuivat poistumaan kirkosta aiempiin makuutiloihinsa sekä päästämään muitakin sinne pitämään pyhän Benedictuksen säännön vaatimat rukoushetket. Agnes saattoi aloittaa luostarin arjen järjestelyn. Hän antoi periksi lugardislaisille myös siinä, että hän nimitti priorikseen Methildiksen, joka oli aiemmin johtanut yhteisöä. Methildis tuntui kuitenkin nöyrästi alistuvan asemaansa, ja Agnesin oli myönnettävä, että tämän paikallistuntemus ja tiedot luostarin maista auttoivat merkittävästi luostarin johtamisessa. Pian päädyttiin kuitenkin uusiin ongelmiin: lugardislaisille eivät riittäneet normaalit, luostarisäännön määräämät hetkipalvelukset, vaan nämä erilaisin verukkein toistuvasti välttelivät luostariarkeen kuuluvaa työpalvelusta ja hiipivät salaa kirkkoon pitämään omia makuulla tapahtuvia palvelusmenojaan. Agnes joutui ottamaan tiukan linjan tämän suhteen, sillä eihän ollut Jumalan eikä pyhän Benedictuksen tahdon mukaista, että osa sisarista teki ankarasti töitä muiden maatessa kirkossa mahdollisesti harhaoppisissa menoissa. Agnes nimitti sakristiksi Fonsmeruksesta tulleista sistersiläissisarista vanhimman, Gertrudin, aiemman lugardislaisiin kuuluneen Dorleinin tilalle; Gertrud vahti kirkkoa työpalvelusten aikana, eivätkä lugardislaiset päässeet enää sinne kuin määrättyjen hetkipalvelusten aikana. Tämä herätti napinaa Agnesin selän takana, mutta kukaan ei uskaltanut suoraan uhmata häntä. Lugardislaiset näet uskoivat, että Agnes saisi suoraan piispan hajottamaan koko luostarin, ellei sen toiminta vaikuttaisi ainakin näennäisesti sujuvan. Seuraava ongelma oli kuitenkin jo nurkan takana. Fonsmeruksesta tulleet sisaret alkoivat puhua keskenään siitä, kuinka kirkko ei ollut todella kirkko ilman pyhäinjäännöksiä. Kirkossa alttarin sisällä olivat kyllä Lugardiksen sormi ja rinta, mutta tämä oli pyhä vain hänet tunteneiden seuraajiensa ja joidenkin maalaisten mielissä. Luostari tarvitsisi todellisia reliikkejä. Muistaen sisar Barbaran ilkeitä kuiskailuja ja omaa vakuutustaan siitä, kuinka Jumalan tahto oli että hän hoitaisi luostaria, Agnes ei kuitenkaan halunnut kääntyä Fonsmeruksen puoleen saman tien. Ei Fonsmeruksessakaan sitä paitsi ollut varsinaisesti ylimääräisiä reliikkejä, jotka olisi voinut siirtää Monsantrumiin. Agnes muisti kuitenkin Fonsmeruksessa kuulleensa useitakin tarinoita reliikeistä, joita hurskaat veljet ja sisaret olivat ihmeenomaisesti löytäneet pyhästä kaupungista, Roomasta, ja jotka he olivat sitten siirtäneet omaan luostariinsa, sillä se oli asianomaisen pyhimyksen tahto. Esimerkiksi pyhän Urbanuksen ja Sebastianin pyhäinjäännökset oli siirretty Fuldan luostariin, kun asianomaiset pyhät olivat ilmestyneet Theotmar-nimiselle hurskaalle veljelle ja johdattaneet tämän etsimään luitaan roomalaisista katakombeista. Sopivan reliikin translation myötä luostarin arvostus kasvaisi, tarvitsematta vaivata Fonsmerusia asialla. Samalla Agnes voisi näyttää Hildegundille ja muille epäilijöille kykenevänsä johtaa luostaria menestyksekkäästi ilman apua. Luotettavia alaisia, jotka Agnes voisi lähettää tällaiselle retkelle, ei kuitenkaan ollut montaa. Lugardislaisiin ei missään tapauksessa voinut luottaa tällaisessa asiassa; näiden käsityksen mukaan luostarilla oli jo vahva suojeluspyhimys, itse Lugardis, jonka reliikit jo luostarissa olivat. Scholastica oli kyllä luotettava, mutta hänet Agnes halusi mieluiten lähellään kirjurinaan ja sihteerinään. Vaihtoehtoja ei siis juurikaan ollut, ja Agnesin valinta osui itsestäänselvästi Eufemiaan ja Frenaan, nämä kun olivat luotettavia sistersiläissisaria alunperin Fonsmeruksesta. Agnes oli myös ajatellut miehittää luostarin virat sistersiläisillä luottohenkilöillä lugardislaisten sijaan, ja nyt olisi hyvä tilaisuus testata Eufemian ja Frenan kyvykkyyttä ja luotettavuutta. Niinpä Agnes lähetti heidät matkaan Roomaan kukkaro mukanaan loppukesällä 1225; sisarille Agnes antoi ymmärtää näiden lähteneen hoitamaan luostarin hallintoon liittyviä asioita kuuriassa. Tämä valkoinen valhe (josta Agnes ripittäytyi rippi-isä Ioannekselle ja suoritti katumusharjoitukset) herätti tosin pelkoa lugardislaisissa, sillä nämä epäilivät Agnesin yhä suunnittelevan yhteisön hajottamista tai aikovan ilmiantaa nämä kuurian lakimiehille harhaopista. Helpotus olikin suuri ja ilo koko luostarin keskuudessa olikin aitoa, kun Eufemia ja Frena saapuivat takaisin seuraavana vuonna lopputalvesta, juuri ennen paaston alkua. Päinvastoin kuin Agnes tosin oli kuvitellut, nämä eivät olleet ihmeenomaisesti löytäneet reliikkejä jonkin muinaisen marttyyrin kuolinpaikalta Colosseumin raunioista, vaan olivat törmänneet ravennalaiseen pyhään mieheen, joka oli antanut heille peräti kaksi reliikkiä, pyhän Januariuksen ristiinnaulitsemisnaulan sekä Agnesin oman suojeluspyhimyksen, neitsytmarttyyri Agnesin vereen kastetun rievun. Vastalahjaksi sisaret olivat antaneet hänelle osan matkakassastaan, varmaankin annettavaksi köyhille, sillä mitäpä pyhä mies rahoilla tekisi. Eufemia ja Frena esittelivät reliikkien aitoustodistuksia, ja Agnes oli vaikuttunut. Suuressa juhlasaatossa reliikin kuljetettiin kirkkoon seuraavan messun yhteydessä, ja Agnes oli helpottunut ongelman ratkettua loppujen lopuksi näin helposti. Seuraava ongelma koski luostarin rippi-isiä. Fonsmerusista oli sisarten mukana tullut isä Ioannes, jolle fonsmeruslaiset tunnustivat syntinsä, kun taas lugardislaiset ripittäytyivät enimmäkseen Lugardiksen vanhalle rippi-isälle, jo iäkkäälle Heinricukselle. Vaikka Heinricuskin oli nyt muodollisesti sistersiläispappi, Agnes epäili, että tämä ei juurikaan nuhdellut harhaoppisuuden ja eriseuraisuuden synneistä lugardislaisia, vaan päinvastoin kannusti näitä tekemään asiat kuten oli ennenkin ollut tapana. Agnesilla oli myös tiettyjä epäilyksiä Ioannesta kohtaan; tämä nimittäin tuntui turhankin kiinnostuneelta lihan synneistä ja tuntui usein suorastaan hekumalliselta puhuessaan haureuden vaaroista. Kun vielä luostarin kolmas pappi, samoin alkuperäiseen Lugardiksen yhteisöön kuulunut isä Lukas, kieltäytyi erilaisin tekosyin toistuvasti ottamasta sisarten rippejä vastaan, tilanne alkoi olla varsin hankala. Agnes kirjoitti (tai kirjoitutti Scholasticalla) Madgeburgin piispalle ja sai pitkän viiveen jälkeen vastauksen, jossa todettiin, että Lukasin pappisvihkimyksessä oli jotakin epäselvää. Sitä koskevat asiakirjat olivat tuhoutuneet tulipalossa ja tämän papiksi vihkinyt piispa kuollut juuri vihkimyksen aikoihin. Agnes otti asian puheeksi Lukasin kanssa, ja tämä myönsi, että pappisvihkimystä ei oltu tehty, mutta rukoili, että saisi jäädä luostariin. Hän vihjaili tietävänsä luostarin alkuvaihesta tarinoita, joiden Agnes ei varmastikaan haluaisi leviävän yleiseen tietoon sen enempää luostarissa kuin sen ulkopuolellakaan. Erityisesti Lukas oli itse ollut aikanaan sopimattomassa lihallisessa suhteessa Methildiksen kanssa, Lugardiksen yhteisössä kun oli tulkittu Laulujen laulua kirjaimellisesti miehen ja naisen rakkauden kuvauksena ja se oli saanut jotkut lankeamaan tällaisiin synteihin. Agnes tarvitsi Methildistä yhä priorinaan, sillä tämä tunsi paikalliset tavat ja kykeni toimimaan siltana sistersiläisten ja lugardislasten välillä, joten hänen oli pakko katsoa tämän menneitä syntejä läpi sormien. Agnes ei ollut ilahtunut, mutta jätti asian toistaiseksi ja kiirehti ensisijaisesti kirjoittamaan (tai antamaan Scholastican kirjoittaa) piispalle kirjeen, jossa hän pyysi yhden rippi-isän lisää jakamaan hengellistä vastuuta nunnien sieluista, etenkin kun Heinricus alkoi olla jo iäkäs. Piispa lupaili hoitavansa asian. Vierähti kuitenkin aikaa, kunnes kolmas pappi, isä Jacob nimeltään, saapui luostariin. Tämä oli aiemmin ollut pakanoitakin käännyttämässä ja vaikutti kyvykkäältä käsittelemään hankaliakin tapauksia. Niinpä vaikutti luontevalta siirtää ensisijainen vastuu lugardislaisista isä Jacobille. Isä Joannes jatkoi Agnesin ja useimpien muiden viranhaltijoiden rippi-isänä, ja jotta Heinricus ei olisi jäänyt täysin virattomaksi, hänen vastuulleen siirrettiin sellaisia nunnia, joiden Agnes arveli olevan melko turvassa harhaoppisuuden vaaroilta. "Isä" Lukasin epämääräinen asema kiusasi Agnesia, mutta hän ei halunnut tämän alkavan levittää huhuja luostarista sivettömyyden pesänä, varsinkin kun kuulijoiden kertoessa niitä edelleen huhut saattaisivat muuttua ja liittää irstaan elämän myös luostarin nykytilanteeseen. Agnes ei ole myöskään paljastanut Lukasin tilannetta muille kuin rippi-isälleen Joannekselle, joskin muut papit ovat saattaneet tehdä omat päätelmänsä siitä, ettei tämä ota vastaan rippejä. Tilanne on jatkunut ulkoisesti muuttumattomana näihin päiviin asti. Viime aikoina Agnes on alkanut kuitenkin pohtia uudelleen mahdollisuuksiaan päästä Lukasista eroon. Parasta olisi, jos tämä suostuisi lähtemään itse, ilman että tämän pappina esiintymistä ilman vihkimistä paljastettaisiin, sillä etenkin nuorten sisarten parissa herättäisi hämmennystä, kenties jopa epäpuhtaita ajatuksia, jos he tajuaisivat luostarissa olevan miehen, joka ei ole heidän hengellinen isänsä. Agnesin ja muiden sistersiläisten kotiuduttua Monsantrumin seudulle "paikallisopas" ei ole enää yhtä tarpeellinen, ja tarpeen vaatiessa Methildistä voisi rankaista menneistä synneistä esimerkiksi siirtämällä tämän sivuun priorin virasta, etenkin kun Methildiksen virassa toimiminen on ollut usein melko ponnetonta. Agnes on ajatellut, että saisi luostarin tiiviimmin hallintaansa, jos pääsisi eroon Lukaksen uhkailuista ja saisi prioriksi jonkun usein väsyneeltä ja katkeralta vaikuttavaa Methildistä aktiivisemman. Samalla Monsantrum vapautuisi lopullisesti lugardislaisten hallinnasta. Siihen Agnes on ollut tyytyväinen, että viimeisen kahdeksan vuoden aikana luostariin on tullut säännällisesti uusia noviiseja sekä myös joitakin luostarilupauksen muualla jo tehneitä sisaria, esimerkiksi Ranskasta luostariin opintomatkalle saapuneet Estelle ja Rixenda. Kaikki tulokkaat eivät kuitenkaan ole olleet Agnesille ja noviisimestarina toimivalle Frenalle vain ilon aiheita. Pari vuotta sitten luostariin saapuivat noviiseiksi melkein samoihin aikoihin nuoret naiset nimeltä Gerke ja Nathalie. Näiden välille syntyi heti ystävyys. Pahaksi onneksi kuitenkin molemmat nuoret naiset alkoivat tuntea vetoa lugardislaisten opetuksia kohtaan, ja he viettivät mahdollisimman paljon aikaa Lugardiksen tunteneiden vanhempien sisarten seurassa. Frenan opetuksiin he eivät tuntuneet kiinnittävän paljoakaan huomiota, ja tuntuivat välinpitämättömiltä sistersiläisten perinteitä kohtaan. Nuorten naisten suhtautuminen turhautti Agnesia, hän kun oli ajatellut pääsevänsä lugardislaisesta taikauskoa lähentelevästä puuhasta viimeistään Lugardiksen tunteneiden sisarten kuoltua. Vielä pahempaa kuitenkin oli Gerken riitaisa luonne, joka teki luostariyhteisöön huonosti sopivan henkilön. Agnes yritti parhaansa mukaan ymmärtää tyttöjä - olihan hänkin ollut noviisina omapäinen, niin varma siitä, mikä olisi luostarille parasta. Hän pidensi Nathalien ja Gerken noviisiaikaa antaakseen heille aikaa kypsyä ja sopeutua elämään luostarissa. Gerke kuitenkin jatkuvasti rikkoi sääntöjä, puhui ruokailuiden ja hetkipalvelusten aikana, eikä mitä tahansa lörpöttelyä, vaan loukkaavia, ilkeitä ja jopa rienaavia huomautuksia pidempään luostarissa olleista sisarista. Nuhteisiin Gerke suhtautui halveksivasti, ja hiljaisuusrangaistuksetkaan eivät auttaneet. Gerke yllytti myös Nathalien, joka olisi ollut ilman Gerkeä nöyrempi ja kunnollisempi, sopimattomiin puheisiin. Viimeinen pisara oli se, kun Gerke kuiskaili muille noviiseille äänekkäästi hetkipalveluksen aikana, ja kun Frena ojensi häntä, Gerke raivostui, läimäytti Frenaa ja syöksyi ulos kirkosta. Agnesilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin todeta Gerken olevan sopimaton elämään luostarissa ja ilmoittaa tälle, että tämän tulisi poistua. Agnesin kannalta turhauttavasti Gerkeen kiintynyt Nathalie suri ystävänsä lähtöä, ja haki entistäkin enemmän hengellistä turvaa lugardislaisista. Kaikkein pahinta oli kuitenkin se, että kun Gerke sitten oli poistunut Monsantrumista, havaittiin myös toisen Roomasta tuoduista pyhäinjäännöksistä, pyhän Agnesin veriliinan, kadonneen. Samassa yhteydessä havaittiin alttarin alta hävinneen myös Lugardiksen irtileikatun rinnan; Agnes ei tosin kaivannutkaan kirkkoon Lugardiksen "pyhäinjäännöksiä", mutta oli silti hieman huolestuttavaa, että sekin oli teillä tietymättömillä. Veriliinan katoamisesta Agnes oli erityisen tyrmistynyt. Reliikkiä etsittiin kaikkialta luostarista; turhaan. Kukaan ei myöskään ole myöntänyt tietävänsä mitään pyhäinjäännöksen katoamisesta. Epäilykset kohdistuivat ymmärrettävästi pian Gerkeen, mutta tätä ei ole löydetty; tämä ei ole tiedustelujen mukaan myöskään palannut vanhempiensa luo vuoristokylään. Agnes epäili myös lugardislaisia, ja päätti takavarikoida Lugardiksen sormen, vihjaisten, että jos pyhän Agnesin veriliina löytyisi, myös Lugardiksen reliikki saisi palata kirkkoon. Tämä takavarikointi ei ole kuitenkaan saanut varasta tunnustamaan. Onneksi kirkossa on sentään vielä yksi reliikki, Januariuksen ristiinnaulitsemisnaula. Nathalie on Gerken vaikutuksesta ollut uppiniskaisempi. Aivan näinä päivinä tulisi tehdä päätös siitä, voidaanko häntä vieläkään vihkiä varsinaiseksi sisareksi yhdessä muiden, hänen jälkeensä tulleiden noviisien (Melisende, Adelheidis ja Irmengard) kanssa. Nathalie on kärkevästi puolustanut lugardislaisia ja arvostellut näiden syrjäyttämistä viranhaltijoita valittaessa; tästä kuuliaisuuden puutteesta hän on jo noin viikon verran kärsinyt hiljaisuusrangaistusta. Agnes kaipaisi kipeästi luostariin vanhempia sisaria jakamaan vastuuta. Viime talvena kuoli kuumetautiin Gertrud, sakristi, joka oli aikanaan tullut Fonsmerusista muiden sistersiläissisarien mukana, ja Agnesin oli pakko nimittää uudeksi sakristiksi sisar Lydia tämän nuoruudesta huolimatta. Lydia on kyllä oppinut ja syvällisesti perehtynyt luostarielämään, mutta Agnesia pelottaa, että tämä on nuorena liian helposti vanhojen lugardislaisten peloteltavissa, suostuteltavissa tai muuten ahdistettavissa päästämään nämä kirkkoon puuhaamaan jälleen omia rituaalejaan. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan juuri ole, eikä Agnes itsekään ennätä kirkkoa vahtia. Sisarten lisäksi Agnesilla on nimittäin ollut säännöllisesti viime vuosina kaitsettavana myös pyhiinvaeltajia, joita luostariin säännöllisesti saapuu. Jotkut "pyhästä" Lugardiksesta kerrotut tarinat ovat houkutelleet paikalle uteliaita katsomaan nimenomaan tämän perustamaa luostaria, sekä vuorta, jonka uumenissa Lugardis kohtasi vuoren kuninkaaksi sanotun demonin. (Tarinan mukaan Lugardis, harhaoppisille ominaista liiallista askeettista intoa osoittaen, leikkasi irti toisen korvansa, sormensa ja rintansa. Näistä korvaa ei ole koskaan löydetty; rinta ja sormi olivat alttarin alla viimeaikaiseen reliikkivarkauteen asti.) Lugardiksen muistosta innostuneiden lisäksi luostari on kuitenkin toiminut myös pistäytymispaikkana sellaisille pyhiinvaeltajille, jotka ovat tarvinneet majapaikkaa pidemmällä matkallaan esimerkiksi katsomaan pyhiä reliikkejä Lyypekin tuomiokirkkoon. Kun luostarin taloudellinen tilanne ei ole paras mahdollinen, Agnes on alkanut pohtia mahdollisuuksia saada pyhiinvaeltajilta runsaammin lahjoituksia. Yksi melko tuore taloudellinenkin ratkaisu on ollut perustaa luostariin scriptorium käsikirjoitusten kopioimista varten; kopistiksi saapui Fonsmerusista sisar Theresa. Toistaiseksi käsikirjoituksia on kopioitu vasta muutamia ja Theresa etsii itselleen oppilasta luostarin nuoremman polven keskuudesta. Koska käsikirjoitusten myyntituotot eivät ole mikään oikotie onneen, on Agnes myös keksinyt erään toisen luostarin esimerkkiä seuraten laittaa Theresan ja tämän potentiaaliset oppilaat tekemään ja myymään pyhiinvaeltajille pieniä rukouslappuja muistoksi luostarista. Luostarin viljelysmaat kaipaisivat lisäksi suurempaa taloudellista uudistusta. Luostarin saamat maalahjoitukset ovat varsin kaukana toisistaan, ja Agnes on suunnitellut kaukaisimpien maiden myyntiä ja niistä saduilla rahoilla maan ostamista lähempää. Tästä tulisi keskustella kellarinvartija Eufemian ja muidenkin vanhempien sisarten kanssa mahdollisimman pian. Kaikkein kiireellisin ongelma on se, että luostariin odotetaan minä hetkenä hyvänsä paavin lähettiläitä. Oletettavasti jotkut lugardislaisista olivat olleet Agnesin selän takana yhteydessä piispaan pyytäen tätä julistamaan Lugardiksen pyhimykseksi. Kun Agnes kuuli asiasta, hän kirjoitti kiireesti piispalle korostaen, että tähän hankkeeseen oli ryhdytty ilman hänen suostumustaan ja mainitsi samalla, että vain Rooman paavilla olisi valta julistaa uusia pyhimyksiä. Agnes kuvitteli asian jäävän siihen, mutta valitettavasti piispa päättikin saman tien kirjelmöidä asiassa paaville ja tämän kuurialle. Piispan asioita säännällisesti hoitava tämän vasalli Meingotus on saapumassa paikalle Schwerinin piispa Brunwardin edustajana, ja lisäksi luostariin saapuvat Lugardiksen taustaa ja väitettyjä ihmetekoja tutkivat kuurian lakimiehet. Asiasta oli pakko mainita myös Fonsmerusiin, jonka nykyinen priori, Agneksen vanha ystävä Hildegund on myöskin saapunut juuri paikalle visitatiolle eli tarkastuskäynnille katsomaan, miten Monsantrumin luostarissa yleisesti sujuu ja mitä paavin lähettiläiden käynnin aikana tapahtuu. Agnes ei ole lainkaan ilahtunut paavin lähettiläiden saapumisesta juuri nyt, kun reliikit ovat teillä tietymättömillä ja tilanne on muutenkin epäselvä, mutta vaihtoehtoja ei ole; Agnesin pitää vain esitellä vieraille luostaria ja yrittää pitää tilanne hallinnassaan, sekä pitää huoli siitä, että Lugardista ei julisteta pyhimykseksi, sillä se jos joku antaisi lugardislaisille vettä myllyynsä ja rikkoisi koko Monsantrumin vaivalla aikaansaadun tasapainon. == Agnesin dilemmat == -tulisiko luostarin kauimmaiset maat myydä ja tilalle ostaa uutta maata lähempää maanviljelyn helpottamiseksi? -keitä nykyisistä noviiseista (Nathalie, Adelheidis, Melisende, Irmengard) tulisi vihkiä varsinaisiksi sisariksi? (Tämä on tosin ensisijaisesti noviisimestarin asia, mutta myös abbedissalla on asiassa valtaa) -mitä Agnesin tulisi tehdä Methildikselle; onko tämä edelleen paras valinta prioriksi? Entä veli Lukasille? == Joitakin henkilöitä == Scholastica, 27: Agnesilla on ollut paljon syitä kiittää Herraa Scholasticasta, joka lukee ja kirjoittaa hänen kirjeitään suurella kristillisellä pitkämielisyydellä. Scholastica on hurskas ja vakavamielinen, viimeinen ihminen, joka sortuisi sopimattomaan leikinlaskuun missään tilanteessa. Viime aikoina Agnes on kuitenkin tuntenut itsensä neuvottomaksi Scholasticankin suhteen: tämä on saanut näkyjä ja ilmestyksiä, joista viimeisimmän yhteydessä hän sai luostarissa kiertävän huhun mukaan myös Vapahtajan haavat käsiinsä, jalkoihinsa ja kylkeensä; haavat ovat kuitenkin näkymättömissä. Lisäksi Scholastica on eri linjoilla Agnesin kanssa monista luostarin toimintaan liittyvistä seikoista; hän kannattaa tiukempaa tulkintaa köyhyyslupauksesta ja vastustaa "ylimääräisen" rahan keräämistä esimerkiksi pyhiinvaeltajille rukoustekstejä myymällä (ikäänkuin luostarirakennusten ylläpitoon ei menisi kaikki se raha ja enemmänkin!). Frena, 30: Frena ei anna kenenkään unohtaa olevansa aatelista syntyperää, niin usein hän sen tavalla tai toisella tuo esiin. Frena on melko altis laiskuuden synnille - nuorena sisarena hän usein sysäsi omia tehtäviään Eufemialle - eikä Agnes ole ollut täysin tyytyväinen hänen toimintaansa noviisimestarina - olkoonkin, että Gerken ongelmista ei voi Frenaa syyttää, mutta joidenkin muiden noviisien osalta Frena on välillä hyväuskoinen ja tuntuu pitävän kuria vain muodon vuoksi. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan juuri ole, ja myönnettäköön, että reliikkien haun Roomasta Frena suoritti kunniakkaasti. Eufemia, 30: Agnes nimitti Eufemian tämän palattua Roomasta vaativaan kellarinvartijan virkaan arvellen tämän olevan kauppiaan tyttärenä kyvykkäämpi raha-asioiden hoidossa kuin Frena. Sittemmin Agnes on pohtinut, onko vastuu liikaa Eufemialle, joka nukkuu huonosti ja saa kouristuksia. Eufemian ja Frenan suhde on viime aikoina ollut oudon jännitteinen; aiemmin läheiset sisaret ovat kovin jäykkiä toistensa seurassa. Methildis, 40: Methildis on luostarin priori, joka oli ollut mukana Lugardiksen perustamassa alkuyhteisössä jo varhain ja ollut myös mukana Lugardiksen kohdatessa - kuten kerrotaan - pahoilaisen vuoren sisällä luolassa. Methildis ei kuitenkaan ole erityisen lämpimissä väleissä muiden Lugardiksen seuraajien kanssa; nämä tuntuvat olevan tälle katkeria piispaan ja sistersiläisiin vetoamisesta ja sistersiläissisarten paikalle tuomisesta. Alkuaikoina Agnes oli kiitollinen Methildiksen tuesta ja tämän paikallistuntemuksesta, mutta vähitellen hän on alkanut kyllästyä Methildiksen synkkämielisyyteen ja saamattomuuteen. Paljastukset tämän synnillisestä suhteesta Lukasiin eivät myöskään ole lisänneet Agnesin luottamusta Methildikseen. Hildegund, 45: Hildegund on Agnesin läheinen ystävä Fonsmerusin ajoilta. Hildegundista tuli myös Fonsmerusin priori Agnesin lähdettyä Monsantrumiin. Nyt Hildegund on saapunut emoluostarin edustajana Monsantrumiin tarkastamaan tilannetta paavin lähettiläiden saapuessa. Agnes - tai oikeammin Scholastica Agnesin sanelusta - on kirjoittanut Hildegundille lukuisia kirjeitä Monsantrumin tapahtumista, joten Hildegund on kyllä varsin hyvin perillä kaikesta luostarissa tapahtuneesta. Samalla Hildegund haluaa varmaankin tavata myös noviisi Irmengardisia, joka on hänen sisarensa lihan mukaan. Agnes on ilahtunut Hildegundin näkemisestä, vaikka tällä onkin joskus Agnesin mielestä kiusallinenkin taipumus nähdä sielunvihollinen lihallisena olentona kaikkialla. Theresa, 35: Noin puolitoista vuotta sitten Agnesin mielessä kypsyi päätös siitä, että Monsantrumin luostarin maineen, toiminnan ja talouden parantamiseksi tähänkin luostariin tulisi saada scriptorium, jossa kopioitaisiin käsikirjoituksia. Tässä asiassa hänellä ei ollut muita vaihtoehtoja kuin pyytää apua Fonsmerusista abbedissa Elisabethilta, joka lähettikin Monsantrumiin kopisti Theresan; tämä saapui noin vuosi sitten. Theresa on hiljainen mutta tunnollinen nainen, joka viihtyy parhaiten juurikin scriptoriumissa käsikirjoitustensa ympäröimänä, vaikka onkin nyt viranhaltijana joutunut myös kokouksiin keskustelemaan luostarin hallinnosta yleensä. Pari viikkoa sitten Theresa, joka oli kärsinyt jo jonkin aikaa näkönsä hämärtymisestä ja pelkäsi sokeutuvansa kokonaan aikaa myöten, oli rukoillut vaivaansa apua kaikilta pyhiltä alttarilla. Kun hän oli nähnyt hohtavan hahmon ja todella saanut avun kipuunsa, Agnes oli varma, että kyseessä oli veriliinansa välityksellä Theresan parantanut pyhä Agnes, sillä hän oli juuri edellisenä iltana itsekin rukoillut, että pyhä Agnes katsoisi luostarin ja kaikkien sen asukkaiden puoleen. Kun kuitenkin kävi ilmi, että pyhän Agnesin veriliina ei ollutkaan alttarissa, vaan se oli kadonnut, todennäköisesti Gerken viemänä, Agnes ei tiedä, mitä ajatella. Ehkä Theresan paransi sittenkin pyhä marttyyri Januarius, jonka ristiinnaulitsemisnaula alttarissa Luojan kiitos sentään vielä on. Jotkut lugardislaiset saivat kuitenkin tästäkin vettä myllyynsä, väittäen, että Lugardis paransi Theresan, sillä tämän sormi oli samoin alttarin sisällä Theresan parantumisihmeen aikana. Ursula, 36: Ursula ei tullut luostariin alunperin omasta vapaasta tahdostaan, vaan aviomiehensä, joka halusi mitätöidä ilman perillisiä jääneen liittonsa, tuomana. Ursula kuitenkin löysi mielestään rauhan luostarista, ja päätti jäädä. Agnes on kuitenkin huolissaan: Ursula kiduttaa lihaansa liiallisella innolla. Ursula myös vaikuttaa hermostuneelta, ja hänen ruumiinsa nesteet eivät tunnu olevan tasapainossa, ehkä liian anakaran paaston takia, ehkä muusta syystä. Epätasapainon vuoksi Agnes lykkäsi Ursulan luostarilupauksen tekoa, ja tämä vannoi valansa oleskeltuaan luostarissa noviisina peräti kolme vuotta. - Etenkin viime aikoina Ursula on vakuuttunut siitä, että hän kohta pääsee taivaan iloihin, ja on alkanut syödä entistäkin vähemmän. Agnes yrittää hillitä Ursulan ylilyöntejä, toistaiseksi turhaan, sillä vaikka Ursula on suorastaan arka, hän on tässä asiassa jääräpäinen. Zuanna, 42: Zuanna saapui luostariin vajaat kolme vuotta sitten, alkuun potilaaksi sairastuvalle, sillä hän oli huonossa kunnossa jouduttuaan maantierosvojen ryöstämäksi ja pieksämäksi, ja toivuttuaan Zuanna ilmaisi halunsa jäädä luostariin noviisiksi. Luostarilupaukset hän on tehnyt edellisenä vuonna. Zuanna on ollut itse pyhän Fransiskus Assisilaisen oppilaana, ja omistaa tämän jonkinlaisen pyhimyselämäkerran. Agnes kysyi Scholasticalta kirjan sisällöstä, ja tämä vakuutti sen olevan hurskas teos, joten Agnes antoi Zuannalle luvan pitää kirjan jatkossakin, sillä kirja tuntui olevan Zuannalle tärkeä muisto elävästä pyhimyksestä, eikä se varmastikaan ole missään mielessä nunnalle sopimatonta luettavaa. Sittemmin Agnesia on tosin alkanut vaivata, että hän ei itse lopulta lainkaan tiedä, mistä kirjassa on oikeastaan kyse, ja innostaako se kenties Zuannaa ja joitakin sisaria, kuten Scholasticaakin, köyhyyden ihannointiin ja sitä kautta myös luostarin taloudenhoidon kritisointiin; viime aikoina nimittäin nämä ovat pitäneet Monsantruminkin karua elämää liiallisena rikkauksien keräämisenä. Estelle, 35 ja Rixenda, n. 20: Nämä jo aiemmin luostarilupauksen tehneet sisaret tulivat Monsantrumiin noin vuosi sitten Ranskasta asti; heidän mukanaan olevassa priori Marian kirjoittamassa suosituskirjeessä mainittiin, että he halusivat opiskella luostarissa ja sen kirjastossa. Agnes hieman ihmetteli tätä, sillä kirjastoa vasta oltiin perustamassa; mahdollisesti kyseessä oli jokin virheellinen huhu, mutta tästä huolimatta Estelle ja Rixenda jäivät kuitenkin tyytyväisinä Monsantrumiin, eikä Agnes ole vastustellut, sillä kaikkien kynnelle kykenevien panosta tarvitaan. Isä Joannes, 42: Agnesin rippi-isä Joannes on abbedissan rippi-isänä luostarin korkea-arvoisin mies. Joannes on enimmäkseen harmiton, vaikka Agnes on kyllä huomannut tämän olevan kiinnostuneempi lihan synnin yksityiskohdista kuin mitä olisi suotavaa. Joannes kaipaisi myös kirkkoon enemmän prameutta ja on usein ruinannut Agnesilta rahaa sen komeampaan koristeluun, mutta Agnes laittaa rovot mieluummin vuotavan katon paikkaukseen ja esimerkiksi kunnolliseen ruokaan luostarin väelle, sillä muuten nämä eivät jaksa tehdä työtä. Ritari Klaus: Tämä Baltian ristiretkellä ollut ritari on isä Jakobin vanha tuttu, joka kuulemma harkitsee luostarilupauksen tekemistä. Tästä syystä, sekä koska isä Jakob on mennyt miehestä takuuseen, Agnes on toistaiseksi myöntynyt siihen, että tämä saa oleskella Monsantrumissa hieman pidempäänkin kuin vieraanvaraisuuden laki edellyttää. Meingotus, 40: Schwerinin piispan vasalli ja käskyläinen, joka on usein asioinut luostarissa ja oli muun muassa aikanaan saattamassa Fonsmerusista lähteneitä sisaria Monsantrumiin. Meingotusin syntyperä on epäselvä, eikä hän ole ainakaan aatelista syntyperää.